Finglish - kun suustasi loikkii huomaamattakin sammakoita


"Eri kielten ja kulttuurien yhteiselo on luonteva osa monen suomalaisperheen arkea. Suomessa puhutaan jo yli 150 kieltä ja monessa kodissa puhutaan niistä useampaa kuin yhtä. Monikielisyys voi olla suuri mahdollisuus ja voimavara suomalaiselle yhteiskunnalle."  
Lainaus julkaisusta: Äidinkielenä kaksikielisyys - Kahden kulttuurin perheiden näkökulmaa kaksikielisyyteen. 

Olen aiemminkin blogissa avannut hieman ajatuksiani siitä, mitä monikielisyys ja -kulttuurisuus parhaimmillaan ja pahimmillaan voivat olla.  Yleisellä tasolla parjasin Finglishin ongelmista tammikuussa, maaliskuussa täällä blogissa puolestaan rakastettiin ja moikattiin (tai ei tehty kumpaakaan). Ennen kuin minut tullaan valitusvirsieni vuoksi kivittämään suuremmankin joukon turvin, haluan sanoa, että onhan tämä ehdottomasti rikkaus! Välillä haastava ja (hermoja) raastava sellainen, mutta rikkaus kuitenkin.

Tässä muutaman viime viikon ajan olen kirjannut itselleni puhelimeen ylös niitä tavallisissa hetkissä ohikiitäviä sanoja, sanontoja ja lausahduksia, jotka vääntyvät (ainakin hetken pohdiskelun) jälkeen suussa vähän hassusti. Yleensä ne omat sammakkonsa tajuaa päästäneensä suustaan vaan siinä vaiheessa, kun muut raapivat päätään ja yrittävät miettiä, mitä tuo oikein tarkoitti.

En tiedä, johtuuko tämä jonkinlaisesta maagisesta rajapyykin ohittamisesta vai yksinkertaisesti siitä, että käytän suuren osan päivästä itselleni vierasta kieltä. Vieraaksi englannin määrittelen sen vuoksi, että olen oppinut kielten, kiitos Suomen koulujärjestelmän. Toisaalta myös siksi, että ennen miehen astumista kuvioihin käytin englantia lähinnä satunnaisesti - matkoilla, muutaman ystävän kanssa, ja niin edelleen. Omituiset lauserakenteet ja hybridisanat ovat kuitenkin alkaneet kiipiä salakavalasti mieleen ja sieltä suun kautta sammakoina uloskin, joten hei - miksipä en jakaisi puhelimen syövereistä listaa myös tännekin. Ehkä joku saa siitä vielä hyvät naurut. ;)


Sanat vääntyvät aivan uuteen uskoon! Yleensä suunta on nimenomaan niin, että englanninkieliset sanat suomettuvat tai tulevat jollakin tapaa suomalaisten vastineidensa tilalle. Lapsi on oppinut tulkitsemaan äitinsä väännöksiä aika vaivattomasti, ja aina silloin tällöin muistaa jopa korjailla väännöksiä järkevämmiksi. Viimeaikoina suustani on päässyt esimerkiksi tällaisia arjen sammakoita:

Kompliittisen (completely) = täysin, täydellisen, todella
"Olin niin kompliittisen väsynyt."

Kasuaalisti (casually) = normaalisti, rennosti, satunnaisesti
"Ihan kasuaalisti vaan kysyin sit, että..."

Figuroinu (figure out) = saanut selville, selvittänyt
"Sen mä olin jo figuroinu, että..."

Ottaa paikkansa (take place) = tapahtua, järjestää, käydä
"Yli 10 vuotta siitä, kun nämä tapahtumat ottivat paikkansa..."

Kääntää pois (turn off) = sammuttaa, ottaa pois päältä
"Viitsitkö kääntää telkkarin pois päältä?"

Ottaa suihku (take a shower) = käydä suihkussa
"Mennäänkö ottamaan suihku?"

Tehdä pyykit / tiskit (do laundry / dishes) = pestä pyykit / tiskit
"Tuu mun kanssa tekemään pyykit, jooko?"



Sitten on myös näitä lauseita ja sanoja (tai sanontoja), jotka ulottuvat aivan omiin sfääreihinsä luovuudellaan. Jos sarkasmihälyttimet eivät viimeistään tässä vaiheessa alkaneet pitää kovaa meteliä, niin joutavat huollettaviksi. En välillä tahdo ymmärtää ihan itsekään sitä, mistä nämä kaikki saavat alkunsa - ehkä suu vaan kulkee sen verran nopeammin mieltä edellä, että kielen päälle valikoituvat ne nopeiten käytettävät sanat. Tiedä häntä.

"I mean siis look at nyt tota!"
Niin, siis jotain piti katsoa ja kummastella?

"Sata seventy neljä."
174. Tämä selvä.

"Australia."
Jep jep, ihan selvä juttu. Eiku... Miten se lapsi ei nyt ymmärrä, että melko keskellä Eurooppaa sijaitsee Australia? Lapsi väittää, että Australia sijaitsee omalla mantereellaan, äiti taas, että keskellä Eurooppaapas. Ai mutta kappas, sehän on Itävalta. Englanniksi kotoisasti Austria. Oho - hupsista.

"Unikorni."
Lapselle piti tehdä viikonlopulle unikornikakku. Duh, yksisarviskakku (unicorn cake) siis... Hups.


Millaisia kielikukkasia teillä pääsee suusta silloin, kun ajatus katkeilee?

Mielen metkuja - tarina, jota en vielä koskaan ole kertonut

Vaikka eri naapurustossa tässä ollaankin, niin näyttää Winchester Estatesilla, Murrayssa hyvinkin samanlaiselta kuin tämän tarinan tapahtumapaikalla Kentucky Drivella, West Jordanissa. Nyt on hetki virittäytyä sopivaan tunnelmaan.

Tavallinen torstai-ilta.

Näin yhden kaverini Facebookissa ottaneen testin auransa värin selvittämiseksi. Minä hymähdin ja ajattelin, että kokeillaanpa itsekin - ja sain tulokseksi vihreän.

Pah! Ei mulla mitään vihreää auraa ole, Judykin sanoi, että se on hyvin kirkkaan pinkki!

Pysähdyin.

Tässä kohdin lienee aiheellista mainita, että olen aina niputtanut aurat, korttien luvut ja kaikenlaisen käsistäpitelyä sisältävän ennustuksen huuhaan puolelle. Ei niin mitään järkeä koko hommassa, ihan silkkaa hömppää ja ajan haaskausta!  Hah. Myönnän, etten vieläkään oikein tiedä, mitä ajatella - sen sijaan tiedän sen verran, että tässä maailmassa tapahtuu välillä kummallisiakin juttuja. Sellaisia, joita ainakaan minä itse en osaa selittää.

Annahan, kun aloitan alusta.


Eletään tammikuuta 2015 eräässä Utahilaisessa lähiössä. Autossa repsikan paikalta ympärilleen tuijottelee edelleen vuoria nähdessään ihastuksesta huokaileva suomalainen, amerikkalainen kuljettaja sentään ottaa vähän iisimmin. Pick upit vilahtavat ohitse, kaduilla kävelevät lähinnä koiriaan ulkoiluttavat ihmiset. Ohitamme Chevronin, jo tutuksi käyneen autojen itsepalvelupesulan, lähi-Targetin ja ainakin kolme LDS-kirkkoa ennen kuin 7000 South risteää Bangerter Highwayn kanssa.

Vajaa kymmenen minuuttia lähdöstämme mies sammuttaa auton moottorin Kentucky Drivella ja katsahtaa minuun. Olemme perillä.

"Onkohan tää nyt oikein viisasta kuitenkaan...", epäröi suomalainen.
"Ei sulla oo mitään hävittävänäkään", sanoo puolestaan amerikkalainen.
"Mutta jos kuitenkin --", suomalainen aloittaa, mutta tulee keskeytetyksi.

Pienen, hieman päivettyneen omakotitalon etuovi aukeaa. Oviaukon toiselta puolelta hymyilee valkohiuksinen rouva, jolla on ikää takuulla jo ainakin seitsemänkymmentä, luultavasti enemmänkin. Kättelyt eivät tule kuuloonkaan, vaan rouva antaa tervehdykseksi lämpimät halaukset. Ensimmäiset epäilyksen tunteet hälvenevät, mutta eivät poistu kokonaan. Ehkä koko homma pitäisi sittenkin vain 'call off' ja lähteä Wincon kautta sohvalle syömään jäätelöä. Ei huono sekään.

Kaikki on kuin suoraan 70-lukulaisesta jenkkileffasta. Olohuonetta koristaa tummanruskea kokolattiamatto, yhden kokonaisen seinän vie puolestaan kirjoista ja valokuvista pursuava kirjahylly. Hyllyllä näkyy aavistus pölyä, mutta se on oikeastaan vain aika kotoisaa. Kengät pysyvät visusti jalassa, kukaan (lue: siis se suomalainen) ei edes yritä ottaa niitä pois. Mitä pidemmälle tummanpuhuvassa talossa kävelee, sitä vahvemmin vastaan leijailee tupakansavun ja aavistuksen pohjaan palaneen ruoan haju.

Olemme päässeet perille.

Meidät johdatetaan keittiöön. Talossa asuva rouva, Judy, tarttuu minua yhä leveästi hymyillen käsistä ja katsoo vain hetkeä myöhemmin päästä varpaisiin.

Tavallisesti hämmentyisin moisesta, mutta yllättävää kyllä jokin Judyssa saa minut rentoutumaan. Huomaan hymyileväni takaisin tälle rouvalle, jonka koko olemus huokuu ystävällisyyttä ja sitä, että voin luottaa häneen. Istumme alas keittiönpöydän äärelle, koiravanhus käy nuuhkimassa jalkojani. Rapsutan koiraa ajatuksissani, kuuntelen Judya puolella korvalla.

Ja niin uskomatonta kuin se ehkä onkin, joka hetki epäilykseni vähenevät. Huomaan miehen puristavan kättäni toiselta tuolilta, viereltäni - hän hymyilee minulle ja kannustaa. Sanattomasti, mutta riittävästi.

"Sinä olet siis Suomesta? Kerrohan, millaista siellä on?" Judy kysyy minulta, yhä lämpimästi hymyillen.
"Kylmää. Juuri nyt siellä on todella kylmää", naurahdan.
"En ole ennen tavannut ketään suomalaista. Mutta nyt tapasin sinut."

Hymyilen ja toivon, etten anna täysin epäonnistunutta mielikuvaa suomalaisista tälle suloiselle vanhalle rouvalle. Parempiakin lähettiläitä tämä meidän pohjoinen maamme kun on taatusti Atlantin taakse sinkauttanut. Keskustelemme hetken niitä näitä, juttelemme Suomesta ja Utahista. Eroavaisuuksista ja yhtäläisyyksistä. Siitä, mitä odotan tältä readingilta.

"Kysyt sitten vain, jos haluat tietää enemmän tai on jotakin, jota et ymmärrä. Okei?" Judy jatkaa.
"Okei."


Judy napsauttaa pöydällä olevan nauhurin päälle. Se on sellainen, kuin lähes kaikissa 1990-luvun alun vakoojaleffoissa - näen, kuinka kasetti nauhurin sisällä alkaa pyöriä. Ensin Judy alkaa kuvailla minulle menneisyyttäni. Asioita, joita olen kokenut - sitä, kuinka kaikki tämä heijastuu minusta juuri tällä hetkellä. Olo oli melkoisen blown away, kun rouva luetteli minulle asioita. Aivan, kuin hän olisi tuntenut minut lapsesta saakka, vaikka olin tavannut hänet hädintuskin kymmentä minuuttia aiemmin ensimmäistä kertaa elämässäni!

Seuraavaksi saan eteeni pöydälle pelikortteja - kuusi leveyssuunnassa vierekkäin, neljä pituussuunnassa allekkain. Näen korteista ainoastaan selkämyksen, en mitään muuta. Valitsen niistä kolme mieluisinta, joiden perusteella Judy jatkaa readingia. Vaikka olinkin skeptinen koko homman suhteen, huomaan kiinnostuvani aina vain enemmän - kuka olin entisessä elämässäni, millainen tulevaisuuteni on. Mitä tapahtuu myöhemmin tänä vuonna?

Saan kortteja eteeni vielä monia, monia kertoja. Kortinluennan välissä Judy tarttuu vuoroin vasempaan, vuoroin oikeaan käteeni ja luettelee eri kämmenten viivojen merkityksiä ja sitä, mitä minun kämmenteni viivat kertovat minusta, elämästäni. Lopulta, noin yhdeksääkymmentä minuuttia myöhemmin olemme valmiit, ja kaikessa hiljaisuudessa Judy painaa nauhurin pois päältä.

Olen hiljaa - sillä kertaa sanat ovat yksinkertaisesti loppu.

Kun minä vielä yritän sisäistää kaikkea kuulemaani, mies juttelee Judyn kanssa. Judy kertoo perineensä lahjan lukea ihmisiä isoäidiltään, ja ensimmäistä kertaa hän ymmärsi kykynsä 8-vuotiaana tyttösenä. Siitä saakka hän oli ollut kiinnostunut henkimaailmasta ja siitä, millaisia ihmiset ovat kuoriensa takana.

Vielä ennen lähtöämme Judy kysyy, haluaisinko kysyä jotakin. Sellaista, mistä emme ehkä keskustelleet readingin aikana - tai ehkä jotakin, josta kaipaisin lisätietoa. En keksinyt hämmennykseltäni mitään muuta kysyttävää, kuin aurani värin.

"Voi, kultaseni - se on pinkki. Kirkkaan pinkki. Ei siitä voi erehtyä."

Vaikka tapaaminen Judyn kanssa herätti jälkeenpäin ajatellen paljonkin kysymyksiä, se toi minulle myös omituisen mielenrauhan. Kun seisoimme kaiken koetun jälkeen Judyn takapihan terassilla, katselin hiljaista naapurustoa itsekin hiljentyneenä. West Jordan näytti lähes uniselta, vaikka kello ei ollut vielä iltaseitsemääkään. Jostakin taustalta kuului ainoastaan se, kun mieheni ja Judy keskustelivat niitä näitä - jossakin välissä Judyn sytkärin ääni rikkoi seesteisyyden. Lopulta sekin vaihtui jostakin taustalta lähelleni leijailevaksi tupakansavuksi. Koiravanhuksen kirmatessa kirkuvan vihreällä tekonurmikolla en voinut kuin hymyillä - kaikki oli siinä hetkessä hyvin.

Kävelimme portaat terassilta alas nurmikolle, eikä koira halunnut antaa meidän mennä aivan vielä. Sain osakseni niin monet märät suukot, että ikävä Suomessa odottelevaa Helmiä kohtaan kasvoi pienessä hetkessä valtaisaksi. Tiedättehän - sellaiseksi valtamerenkin ylittäväksi. Ehdimme kuitenkin vaihtaa Judyn kanssa vielä uudet halaukset ennen, kuin istuin tutulla paikalla autossa ja saatoin antaa itselleni luvan rentoutua. Kaikki tunteet tuntuivat tulevan yhdellä kertaa ylitse - helpotus, tyyneys, rentous ja ikävä. Onnellisuus hetkestä, elämästä juuri nyt.

Vaikka olinkin näennäisen rauhallinen, mietin illan kohtaamista vielä myöhemminkin. Kun nakkasin Targetissa ostoskoriin Not Your Mother'sin omenan ja bambun tuoksuista hiuslakkaa, olin yhä kovin hämmentynyt.

Kohtaaminen Judyn kanssa oli samaan aikaan silmiä avaava ja hämmentävä. Mutta päällimmäisenä?

Tyyneys.