Aurinko helottaa kirkkaalta taivaalta, ja sen lämpimät säteet tunkeutuvat kutsumattakin auton tuulilasin lävitse iholle. Ja silmiin, valitettavasti silmiinkin — minne mie ne aurinkolasitkin nyt ehdin työntää?
Auto nostaa taakseen sakean pilven hiekkapölyä, mutta itse en sitä oikeastaan edes näe. Minä vain katselen puita, jotka tuuli on taivuttanut keinumaan.

Niin, ja sitten pitääkin jo jarrutella. Voin tuntea rauhan laskeutuvan mieleeni viimeistään silloin, kun käännyn vihdoin mökkitielle.

Muutamaa tuntia myöhemmin työnnän kokopuista ovea voimalla, mutta se hädin tuskin hievahtaakaan. Toisella tuuppauksella se sitten antaa periksi, päästäen avautuessaan sisälle saunaan lämpimän kesäisen ilmavirran. Se tuntuu kylmältä iholla — olenhan kuitenkin astumassa ulos lähes 80-asteisesta kuumasta huoneesta.

Sipsutan varpasillani kulman ympäri, väistellen sammaleen alta paljastuneella kivellä päiväänsä paistattelevia kovakuoriaisia.

Käyn lisäämässä muutaman halon ulkotakkaan, kohta on kuitenkin pakko syödä jotain. Nälkä. Olen varustautunut tilanteen vaatimalla tavalla — jauhomakkaraa ja ketsuppia! Missä tahansa muussa tilanteessa tai ympäristössä tämä kombinaatio tuskin saisi vettä herahtamaan kielelle, mutta mökillä — mökillä se on gourmeeta parhaimmillaan.

Lähden kävelemään alas rinnettä, kohti laituria. Lämmin kesätuuli saa aikaan vilunväreitä, vaikka lämpötila muuten onkin lähellä hellelukemia. Neulaset pistelevät jalkapohjia ja jossakin vaiheessa rinnettä alas kävellessäni astun pienen kävyn päälle.
"Crappers!" kiroan spontaanisti — manaaminen tosin vaihtuu pian nauruksi. Suomen kesä, niin miekin siuta!

Laituri keinahtelee pienin, terävin liikkein askelteni ja tuulen nostattamien aaltojen sanattomassa yhteisymmärryksessä. Katson ympärilleni ja hymyilen, parin metrin päässä kala käväisee järven pinnassa ja katoaa aivan yhtä nopeasti takaisin pinnan alle.
Aurinkokin paistaa, ainakin lähes pilvettömältä taivaalta. Istun laiturin reunalle ja kokeilen vettä varpaillani. Se ei ollutkaan niin kylmää kuin kuvittelin — hetkistä myöhemmin olen istunut laiturille ja upottanut jalat polvia myöten lämpöiseen järviveteen.

Enää tuulenvirekään ei saa minua palelemaan.

Heilutellessani jalkojani vedessä laituri keinahtelee taas hieman, nyt äskeistä pehmeämmin. Nojaan laiturilla taaksepäin kyynärpäideni varaan ja katselen niitä muutamaa pilvenhattaraa, jotka lipuvat taivaalla verkkaisesti ohitseni.

Juuri nyt en vaihtaisi tätä hetkeä mihinkään.



Mutta usko pois, rakas amerikkalaismieheni kyllä vaihtaisi.

Hän rakastaa Suomea, hän rakastaa suomalaisuutta. Mutta hän ei kuitenkaan ymmärrä sitä, kuinka me suomalaiset kerta toisemme jälkeen jaksamme viedä itsemme seisovaksi pöydäksi itikoille ja paarmoille.

Mutta toisaalta... Onko hänen muistiinsa tallentunut tuoksujälkeä jo lapsena siitä, kun saunassa sekoittuu hyttysmyrkyn ja hienoisen hien kesäinen tuoksu? Tai siitä, kuinka vaikeaa (ja samalla niin palkitsevaa) on pestä itseään järvestä kannetulla vedellä, jonka sekoittaminen lämmitettyyn veteen hipoo taitovaatimuksissaan ydinfysiikan rajoja?

Ei. Nämä asiat eivät ole amerikkalaismiehelle sisäänrakennettuja vakioita.


Saunakin on mukava asia. Talvella. Minkä kumman vuoksi suomalaiset ensin valittavat kuumaa kesäsäätä, ja hyppäävät sen jälkeen saunaan hikoilemaan — vielä kuumempaan ilmaan, suljettuun huoneeseen? Ja tietysti, löytyisi se sauna lähempääkin. Esimerkiksi ihan kotoa. Ei sitä siis yhden kuuman huoneen perässä tarvitsisi lähteä ajamaan mökille saakka!

Niinpä amerikkalaismies vain tyytyy pyörittelemään naureskellen päätään, kun hänen suomalaisvaimonsa touhottaa pakaten mukaansa kaikkea aina pyyhkeistä niihin surullisenkuuluisiin jauhomakkaroihin. Ja hän ymmärtää, että vaikkei mökkeily ehkä hänen heiniään olekaan, hänen vaimolleen se on tärkeää.

Niin tärkeää, että vaimo unohtaa jättää ne hyttysmyrkytkin pakkaamatta — ja lukemattoman monista hyttysenpistoista huolimatta, hän palaa sitten aikanaan takaisin kotiin täydellisen levänneenä.

Suhde ulkomaalaisen kanssa — kuinka ihanan eksoottista ja erilaista! Tai niinhän sitä ainakin voisi luulla. Mutta oletko ajatellut sitä, millaisia karikoita transnationaaliset parit joutuvat väistelemään matkalla kohti tasapainoista, yhdenvertaista suhdetta?

Valmistaudu siihen, että tunteet kulkevat vuoristorataa

Ole kärsivällinen

Älä oleta mitään

Suhde ulkomaalaisen kanssa on yksi, suuri yllätys

Ymmärrä, että tulet aina ikävöimään jonnekin

Toiset asiat elämässä ovat vakioita. Monikulttuurisissa perheissä ja -parisuhteissa nämä vakiot voivat toisinaan olla toisten mielestä erikoisiakin — ja joskus niitä täysin tavallisia asioita. Sellaisia, joita esimerkiksi kahden samassa maassa kasvaneen ihmisen parisuhteessa ei ikinä käsiteltäisi.

Sillä aivan kuten voi kuuluu leivälle ja maa kiertää aurinkoa, kuuluu monikulttuuriseen parisuhteeseen kuin -perheeseenkin kokonainen tunteiden kirjo iloa, kaipausta, riemua, turhautumista ja syyllisyyttä.

Monikulttuurisuuden positiiviset puolet ovat monesti esillä, eivätkä syyttä. Onhan minunkin puolisoni antanut minulle paljon, niin monella eri tavalla! Olen päässyt tutustumaan aitiopaikalta aivan erilaiseen maahan; sen tapoihin ja kulttuuriin. Mutta asioilla on myös nurja puolensa — on syyllisyys. Jos minua ei olisi tai emme mieheni kanssa olisi tavanneet, asuisi mies todennäköisesti tälläkin hetkellä Utahissa, kotonaan. Lähellä kaikkea itselleen tuttua — perhettään, ystäviään, tuttuja maisemia ja ruokia — kaikkea sitä, mikä on lähtemätön osa hänen identiteettiään ja käsitystään tavallisesta.

Arvokkain lahja, jonka voit antaa on aikasi

Aika on kuitenkin maailman arvokkain asia annettavaksi, eihän sitä koskaan saa takaisin. Mies on tehnyt valinnan antaa aikaansa minulle — asuuhan hän nyt pysyvästi Suomessa, minun takiani.

Hänen vanhempansa eivät tästä enää nuorru, eivät sisaruksetkaan. Perhepiiri ja ystävät juhlivat syntymäpäiviään, itselle tärkeät ihmiset menevät naimisiin, ystävät pohtivat tuomisiaan illanistujaisiin ja suvun nuorimmaiset täyttävät vuosia. Yksi kuitenkin puuttuu joukosta — siksi, että mies valitsi minut.

Puhelut ja viestit ovat kelpo korvike, mutta läsnäoloa ei korvaa mikään

Erityisesti kriisitilanteissa olo on avuton. Toki, olemme monessa suhteessa tavallaan onnekkaita — kun vain tilin saldo on riittävä, pääsee jopa pallon toisellekin puolelle vuorokauden lentorupeaman päätteeksi. Olemme kuitenkin vain niin... Kaukana. Kun jotain tapahtuu, me emme ole paikalla ensimmäisinä. Huonoimmassa mahdollisessa tapauksessa kuulemme kaikesta vasta tunteja myöhemmin. Tästä käy kiittäminen kymmenen tunnin aikaeroa Kaliforniaan, jossa valtaosa mieheni perheestä asuu.

Ajassa taaksepäin menemällä voi kuitenkin alkaa asettaa asioita paremmin perspektiiviin. Kun siirtolaiset lähtivät Euroopasta kohti Amerikkaa, heillä oli edessään pitkä laivamatka ja määränpää oli lähestulkoon tuntematon. Kirjeet tulivat ja menivät — hitaasti. Kun kotipuolesta lähetettiin tieto vaikkapa läheisen sairastumisesta, tieto saattoi saavuttaa kuulijansa vasta aivan liian myöhään. Toisaalla taustalla jäyti varmasti myös tieto siitä, että paluu omaan kotimaahan ei välttämättä koskaan olisi todellinen vaihtoehto.

Vaikka olemmekin fyysisesti kaukana, on meidän nykyään helppo pitää yhteyttä miehen perheeseen, pitkästä välimatkasta huolimatta. On ilmaisia nettipuheluita äänen kuin videonkin kanssa, tekstareita, kirjeitä ja valokuvia. Niin, ja ne sujuvat lentoyhteydet! Maailma on kutistunut jo sadassa vuodessa enemmän, kuin kukaan olisi voinut varmasti edes kuvitellakaan.

Uhraukset ja kompromissit ovat monikulttuurisen parisuhteen kulmakiviä

Silti, en voi olla potematta syyllisyyttä — mieheni valitsi minut, eikä tämän valinnan hinta ollut halpa. Hän asetti minut, meidät ja parisuhteemme tärkeysjärjestyksensä kärkisijalle.

Erityisesti niinä synkempinä päivinä olen usein punninnut asioita mielessäni. Miettinyt sitä hetkeä, kun halasin miestä Helsinki-Vantaan tuloaulassa kesäkuussa 2015 — kuinka se hetki oli monella tavalla käännekohta meidän molempien elämissä. Aina siitä hetkestä eteenpäin aloin kantaa sisälläni syyllisyyttä siitä, että olin repinyt niin monelle tärkeän ihmisen luokseni monien tuhansien kilometrien päähän. Useimpina päivinä olen asian kanssa sinut, sillä tiedostan, etten pakottanut miestä Suomeen. Ja sitten taas, toisinaan... Toisinaan syyllisyyden tuska on todella raastavaa.

Monikulttuuriset parisuhteet vaativat uhrauksia, aina. Ja toisaalta, ehkä juuri näissä lukuisissa uhrauksissa ja kompromisseissa on monikulttuuristen parisuhteiden liima — oman puolisonsa läsnäolo ei ole koskaan ollut itsestäänselvää.

"Oh crap, I need to file my taxes tonight!", tokaisin miehelle eilen, iltayhdeltätoista.
"Why does it have to be so stupidly complicated!", jatkoin vinkumistani.
"You have no right to complain about your taxes. Think about mine...", mies tuumasi.
"Well, you're American", sanoin ja kohautin harteitani - ollen salaa tyytyväinen siitä, että asia todella oli näin.

Moni lähipiirissämme on hämmentynyt kerrottuamme, ettei Setä Samuli tunne valtionrajoja. Asutpa sitten Yhdysvalloissa (Yhdysvaltain kansalaisena tai laillisena maahanmuuttajana), Suomessa tai vaikka autiolla paratiisisaarella, sinun täytyy USA:n kansalaisena (tai vihreän kortin haltijana) täyttää veroilmoituksesi, ja — hauskimmassa tapauksessa — maksaa vieläpä veroakin.

Joo-o. Luit aivan oikein.

Jos et muista mitä teit viime kesänä verokautena, IRS kyllä muistaa ❤

Yhdysvallat nimittäin sattuu olemaan yksi ainoista maailman maista, jotka vaativat expatkansalaisiaan täyttämään veroilmoituksensa asuinmaansa lisäksi myös kotimaahansa. Ja kun puhutaan veroilmoituksen täyttämisestä, ei todellakaan olla edes samalla sivulla Suomen yksinkertaisen, ystävällisen systeemin kanssa. Ei todellakaan.

Täytettäviä kaavakkeita on miljoona, joudut kaivelemaan veroilmoitusta varten tiedot mummosi kummin kaimasta ja pääset kertomaan varsin seikkaperäisesti mm. nimissäsi olevista pankkitileistä.

Kuulostaa siltä, että homma on ihan okei - mutta ei se ole.

Setä Samuli ei nimittäin valtionrajojen ohella tunne myöskään armoa.

Setä Samuli ei nimittäin valtionrajojen ohella tunne myöskään armoa. Verot täyttämättä parilta vuodelta ja jäät asiasta kiinni palatessasi käymään Yhdysvalloissa perheesi luona? Ehei. Ensin hoidetaan veroasiat kuntoon! $100,000+ sakot eivät todellakaan ole mahdottomuus tavalliselle kuolevaisellekaan. Tämä sen jälkeen, kun Setä Samulin kätyrit ovat jo antaneet sinulle osan sakoistasi anteeksi. Kuulostaa hurjalta ja jopa mahdottomalta, mutta tällaisia tarinoita on kuullut viime vuosina aivan liian monia.

Erityisesti Setä Samuli yhdessä lempilapsensa IRS:n (Internal Revenue Service) kanssa aiheuttaa harmaita hiuksia expatvanhempien lapsille, joilla on Yhdysvaltain kansalaisuus. Huonoimmassa tapauksessa lapsiraasut (tai vanhemmatkaan) eivät ole tienneet siitä, että joutuvat täyttämään veronsa myös Yhdysvaltoihin — ja seuraukset ovat aika ikävät. Verovelkaa, sen vuoksi mahdotonta kansalaisuudesta luopumista... Ynnä muuta.

Mielenrauhan voi myös ostaa, noin $100+ (per kaavake) lähtöhintaan

Meillä Yhdysvaltain verojen täyttäminen ei ole näkynyt arjessa kovin paljoa — tämä siksi, että olemme käyttäneet joka ikinen vuosi veroasianajajaa. Koska mieheni on virallisesti kaikilla papereilla nevadalainen (ja Nevadassa ei ole osavaltionveroa), täyttää hän (tai tässä tapauksessa asianajaja) vain valtionverot. Jos mies puolestaan olisi kirjoissa ja kansissa vaikkapa Utahissa, täyttäisi hän myös Utahin veroilmoituksen.

Miksi me sitten päädyimme käyttämään veroasianajajaa? Siksi, että halusimme mielenrauhaa. Yhdysvaltain verojen täyttäminen ei — itseäni toistaen — todellakaan ole helppoa tai erityisen miellyttävääkään. Se nielee helposti päiviä ja jopa viikonkin, jos veroja ehtii täyttelemään vasta työpäivän päätteeksi. Verojuristi myös huolehtii kaikista käytännön asioista siinä epämukavassa tapauksessa, että mies joutuisi verotarkastukseen. Samoin mahdolliset sanktiot koituisivat tällöin verojuristin maksettaviksi, ei meidän.

Koska meidän (miehen) verot eivät myöskään ole sieltä vaativimmasta päästä, on verojuristin palkkiokin sinänsä maltillinen. Olemme siis todenneet, että maksamme ennemmin mielenrauhasta kuin tapamme täällä toisemme verojen takia.

Tämän reality checkin jälkeen maltan ehkä taas hetken olla vinkumatta omista veroistani — taidan jäädä vain odottelemaan elokuisia veronpalautuksiani hiljaa ja tyytyväisenä.

Kas kun voisivathan asiat olla huonomminkin.

(English below)

Hiljaista on pidellyt.

Blogi on ollut mielessä aina tasaisin väliajoin, ja vähintään yhtä useasti tämä samainen blogi aiheuttaa minussa ahdistusta. Pitäisi ideoida uutta. Pitäisi kirjoittaa enemmän. Pitäisi kirjoittaa säännöllisemmin. Pitäisi, pitäisi, pitäisi...

Asiaa pohdittuani ymmärsin lopulta, mikä minua ahdisti. Tällä blogilla on nimittäin aivan liian monta rautaa tulessa! On matkailua, on perhe-elämää - kokkailua, kulttuuria ja vaikka sun mitä. Kirjoitettavaa näistä aiheista riittäisi kyllä, mutta tässä taitaa iskeä väkisinkin valinnan runsaus. Ähky. Liika on liikaa.

Sillä kuitenkin, Aavan meren itäpuolen -blogi sai alkunsa halustani kertoa yhden perheen monikulttuurisesta arjesta. Niistä iloista, oivalluksista ja haasteista, joista meidän arkemme koostuu.

Niinpä, Aavan meren itäpuolen palaa alkulähteilleen. Kaikki aiemmat tekstit ja kuvat säilyvät blogissa, mutta tästä hetkestä eteenpäin blogi kulkee eri nimellä ja aihepiirit rajautuvat ainoastaan monikulttuurisuuteen.

Blogin nykyiset osoitteet (http://aavanmerenitapuolen.fi & http://aavanmerenitapuolen.blogspot.fi) säilyvät yhä käyttökuntoisina ja näiden kautta löytää blogiin vielä ainakin seuraavan vuoden puolelle saakka. Myös uusi osoite alkaa toimia (toivottavasti) mahdollisimman pian!



In English:

It's time for 'Aavan meren itäpuolen' -blog to return back to its roots - to tell You stories of a multicultural family living the Finnish-American life.

This also means that there will be new, more descriptive name for the blog - from now on, 'Aavan meren itäpuolen' will be known as 'Kahden maan kansalaisia' (Citizens of Two Countries). Don't worry though - you will still continue to find this blog via previous addresses as well (http://aavanmerenitapuolen.fi & http://aavanmerenitapuolen.blogspot.fi).

Hope to see you all still here after this little change!

Muistatteko, kun toissailtana aloin kertoa teille tarinaa Suomen kansalaisuuden hakemisen haasteista? Tänään tälle tarinalle seuraa jatkoa. Olisi ollut kohtuutonta laittaa teidät lukemaan koko pitkä virsi yhdellä istumalla - koska vininää tästä aiheesta riittää. Ties vaikka kolmanneksikin tekstiksi...

Mitäpä sitä sitten enää enempää hullua jännityksessä pitämään - jatketaan siitä, mihin eilen jäätiin. Eikun siis toissailtana.

En kuitenkaan ollut osannut odottaa sitä, että Maahanmuuttoviraston vastaus saisi veren vain kiehumaan entisestään.

Niin, kun asia ei tosiaan olekaan aivan niin yksiselitteinen. Asumisaika lasketaan nimittäin siitä hetkestä, kun ensimmäinen kansalaisuuden hakemiseen oikeuttava oleskelulupa on myönnetty. Ihan loogista sinänsä, kyllä.


Mutta ongelma on siinä, ettei tätä oleskelulupaa ole enää olemassakaan. Kyseinen kortti on saksittu moneen pieneen palaan jo vuoden 2016 loppupuoliskolla, jolloin mies sai 4-vuotisen oleskeluluvan. Ja koska Maahanmuuttovirasto ei ilmeisesti voi tehdä mitään yksinkertaisesti (tai edes kovin asiakasystävällisesti), ei tämäkään asia tee minkäänlaista poikkeusta.

Tätä yhtä päivämäärää varten nimittäin piti postittaa kaksisivuinen, täytetty hakemus omien tietojen pyynnöstä, passikopio kaverinaan.

Naurettavinta koko sytykepaperissa kuitenkin oli se, että sinne täytyi itse keksiä vielä lain kohtakin, jonka perusteella nämä tiedot voi meille (miehelle) luovuttaa. Ymmärrän, ettei tässä ole kyse Migristä (Maahanmuuttovirastosta), vaan tämän takana on tietosuojalaki - mutta silti, naurettavaa.

Jo valmiiksi banaani otsassa avasin Migrin sivut ja sieltä Kamu Chatboxin. Käytiin taas hetki botin kanssa keskustelua, ymmärsi tällä kertaa ohjata minut ennätysnopeasti asiakasneuvojalle. Asiakasneuvojan vastaus kysymykseeni (mikä hiivatin lainkohta siihen hakemukseen pitää lykätä) oli mukava ihmettely siitä, että ai tarviiko siihen hakemukseen laittaa joku lakikin?

Nonniin. Hienoa.

Kaveri sai sitten kaiveltua jonkin lainpykälän arkistojensa kätköistä - länttäsin sen paperiin (yhdessä tämän kyseisen virkailijan nimen kanssa) ja nyt ei auta kuin toivoa, että saamme tarvittavat asiakirjat. Eli toisin sanoen, kopion alkuperäisestä oleskeluluvasta. Oikeaa päivää ennen ei nimittäin ole mitään asiaa laittaa kansalaisuushakemuksen papereita menemään, jos ei sitten halua olla 350 euroa köyhempi - tyhjästä.

Kuvittelin, että Suomessa byrokratiankin rattaat pyörisivät rasvatummin - olin väärässä

Tämä on tätä expat-elämän hienoutta. No, minulla tässä tietysti on helppo osa - olen kuitenkin omassa synnyinmaassani. Miestä jännittää maailman nykytilanne ja se, ettei meitä tulevaisuudessa ainakaan byrokratia voi erottaa. Että meillä on ainakin yksi sama kansalaisuus - että meitä kohdellaan tasavertaisesti, saman maan kansalaisina.

Olen kuitenkin rehellisen pettynyt Maahanmuuttovirastoon. Ymmärrän, ettei kyse ole yksittäisestä virkailijasta ja tiedän, että suurin osa Migrin työntekijöistä tekee varmasti parhaansa auttaakseen asiakkaita.

Mutta oikeasti - vajavainen puhelinjonotussysteemi ja ei minkäänlaista mahdollisuutta pyytää soittoa takaisin? Temppuileva Kamu Chatbox, jonka botista ei millään meinaa päästä eroon? Ammattitaidoton virkailija, joka ei tunne oman virastonsa kaavakkeiden sisältöä? Ei jatkoon. Ei todellakaan jatkoon.

No, karma varmaankin seuraa perässä ja saadaan tämän avautumisen seurauksena taistella kansalaisuuspapereiden kanssa. Olisi ehkä pitänyt julkaista tämä vasta sitten, kun kansalaisuus on miehelle myönnetty...

Kuvituksena taas varsin sekalaista seurakuntaa - Salt Lake Cityn lentokenttää, vuoristomaisemaa Montanasta ja laukkuhihnaa Suomesta. Koska kyllähän tähän monikulttuuriseen parisuhteeseen aika läheisesti tuo paikasta toiseen lentäminen vaan kuuluu.

Tämä blogitauko tuli kyllä aivan puskista, minulle itsellenikin. Siispä heti ensialkuun - anteeksi radiohiljaisuuteni! Se rikkoutuu juuri nyt.

Haluan nimittäin tulla inisemään sanomaan sanasen siitä, millainen prosessi Suomen kansalaisuuden hakeminen on. Uskaltaisin nimittäin väittää, että vaikka blogini lukijoista myös expateja ja paluumuuttajia löytyy, suurimmalle osalle lukijoista Suomen kansalaisuuden hakeminen ei ole varsinaisesti ollut tapetilla.

Kuinka sen Suomen kansalaisuuden sitten saa?

Alkuun lienee hyvä aloittaa parilla faktalla. Suomen kansalaisuuttahan voi siis hakea monen eri polun lopputuloksena. Meillä mies hakee kansalaisuutta pohjautuen avioliittoon Suomen kansalaisen (eli meikäläisen, raukkaparka...) kanssa. Toisin sanoen, tämä tarkoittaa muutamien kriteerien täyttämistä:

• hyväksytty kielikoe (YKI) suomeksi tai ruotsiksi
• neljän vuoden yhtäjaksoinen asumisaika Suomessa

Mistä ihmeen päivästä lukien se asumisaika sitten lasketaan?

Nämä eivät ole parhaita paloja, mutta nämä ovat palasia Zürichista. Aitoja, koettuja hetkiä matkan varrelta - asioita, jotka jäivät mieleen.

Mitä me näimme ja koimme Zürichissa - mikä jäi mieleen? Tässä meidän viisi valintaamme, mitä tulee nähtävyyksiin, katuihin, aktiviteetteihin, ravintoloihin ja yösijoihin. Jos olet käynyt Zürichissa, olisi mukava kuulla sinun viisi valintaasi näissä kategorioissa!

Nähtävyys

Grossmünsterin kirkko (Grossmünsterplatz). Tämä alunperin 1000-luvun loppupuolella rakennettu Zürichin maamerkki on uskomattoman upea niin sisältä kuin ulkoakin. Korkeudet ovat aivan käsittämättömiä ja jotenkin Grossmünster yksinkertaisesti vain teki vaikutuksen. Kävimme vilkaisemassa myös Fraumünsterin kirkkoa joen toisella puolen, mutta kyllä tämä vain oli vaikuttavampi. Tosin... Fraumünsterin puolelta jokea sai Grossmünsterista varsin komeita kuvia!

Katu

Bahnhofstrasse. Nimensäkin mukaisesti heti päärautatieaseman läheisyydessä sijaitseva (kävely)katu, jonka varrelta löytyy oikeastaan kaikki mahdollinen ravintoloista ja baareista erilaisiin ostosmahdollisuuksiin. Myös rakennukset itsessään ovat Bahnhofstrassella nähtävyys!

Aktiviteetti

Katusoittajien musisointi - ja tähän ainakin sata sydäntä perään! Me törmäsimme vahingossa kahteen mieheen, jotka soittivat selloa ja oboeta Helmhausin (Münsterbrücke x Limmatquai, aivan Grossmünsterin kupeessa) avonaisessa tilassa. Uskomattoman taitavat soittajat ja upea akustiikka, muisto tästä tuo vieläkin kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Ja vain kaikessa hyvässä! Video tämän postauksen lopussa.

Ravintola

SAM's Pizza Land. Tämä nyt ei todellakaan edusta perinteistä sveitsiläistä missään tapauksessa, mutta oli ainoa ravintola, jossa Zürichissa söimme. Ja oli muuten takuulla kallein ikinä syömäni pizza! Lättänä maksoi 35 euroa, mutta oli kyllä hyvääkin. Tarjoilijat olivat kaikesta huolimatta mukavia, lapsi sai omaa puuhasteltavaa ja paikka oli hauskasti sisustettu - saattaisin mennä vaikka uudelleenkin.

Majapaikka

Arlette Am Hauptbahnhof - Klein aber Fein! Kuvittelin varanneeni neljän tähden hotellin, varasin kahden. Katsoin nimittäin vääriä tähtiä... Jos kaipaa paluuta 1960-luvulle yhdistettynä mielettömän hyvään sijaintiin Zürichin keskustassa, tämä on oikea valinta. Joko juomaveteen oli yön aikana sekoitettu jotain huumaavaa ainetta tai sitten Arlette Am Hauptbahnhof yksinkertaisesti kasvoi meihin (kaikessa hyvässä) nukutun yön päälle. Alkujärkytyksen jälkeen kaikki hyvin, siis!

Oletko koskaan käynyt Zürichissa - vai haluaisitko kenties joskus lähteä siellä käymään? Mitkä olisivat sinun viisi poimintaasi?

Oma identiteettimme kasvaa, kehittyy ja muuttuu vuosien varrella, halusimme tai emme. Kasvamme lapsista teineiksi ja teineistä aikuisiksi - äidiksi, vaimoiksi, miehiksi, isiksi. Olemme myös työntekijöitä ja työnantajia, mentoreita, opiskelijoita... Lista on loputon.

Nyt halusin kuitenkin uppoutua hetkeksi siihen identiteettiin, joka minulle on muovautunut.

Sillä vaikka ennen kaikkea olen äiti ja vaimo, olen myös paljon enemmänkin. Ja ei, en puhu nyt työidentiteetistäni tai siitä, että olen tietysti myös lapsi vanhemmilleni, tai serkku omille serkuilleni.

"Molemmat sekaisin päästään - niin sanottiin, kerran rakastin kumpaakin."

Viimeistään naimisiinmenon jälkeen - niin no, oikeastaan jo seurusteluaikana - minulle alkoi muodostua entistäkin vahvempi, kulttuurisidonnainen identiteetti. Sen rinnalle alkoi samalla kasvaa identiteetti, jollaista minulla ei ollut ikinä ennen vielä ollut.

Oma suomalaisuuteni vahvistui. Siinä, missä mies oli ihmisiin helposti kontaktia ottava, puhelias amerikkalainen, oli minulla vaikeuksia olla aivan yhtä luonteva. Olkoonkin, että olen sosiaalinen - vei aikansa kasvaa siihen tiettyyn avoimmuuteen, joka mieheltä tuli niin luonnollisesti. Aloin aistia entistäkin herkemmin ne värit, joita Yön ja Eppu Normaalin lauluissa oli. Se syvä, melankolinen suomalaisuus, jollainen on sisäänasennettuna todennäköisesti on vain syntyperäisellä suomalaisella.

Ja toisaalta, sain tutustua erilaiseen kulttuuriin niin miehen kautta kuin itse paikan päälläkin. Pieni, räpiköivä amerikkalainen alkoi kasvaa - uskalsin rakastaa niitä asioita, jotka suomalaiselle olisivat olleet vain kivoja. Hauskasta tuli älyttömän cool tai vaikkapa magnificent, eivätkä miehen käyttämät hellittelynimet sweety piesta aina sugar cookieen enää särähtäneet korvaan. Enemmänkin särähti se, jos näitä ei kuullut päivän aikana.

"Ne sisarukset palas mieleen, nyt mietin vaan - mitä heille kuuluu, onko kaikki kohdallaan."

Alussa kaikki tämä tuntui oudolta ja vähän jännittävältäkin. Nyt asiat ovat alkaneet asettua uomiinsa, ja nämä kaksi sisarusta minussa - suomalainen ja amerikkalainen - ovat oppineet elämään sopuisasti. Ennen kiinnitti huomiota siihen, kuinka selkeästi toinen identiteetti työntyi esille toisen jäädessä taka-alalle, ja nyt siihen ei oikeastaan kiinnitä mitään huomiota.

Voin sydämestäni hehkuttaa miehelleni, kuinka rakastin sitä ruokaa, jota tänään söin lounaaksi - ja samaan hengenvetoon kerron äidilleni, että tulipahan syötyä maukasta ruokaa. Ja jos kielistä puhuttaisiin, voisin hyvinkin kertoa olevani englanniksi paljon kohteliaampi ja avoimempi, suomeksi taas selkeämpi, jäsennellympi ja hillitympi.

Mutta mennään siihen sitten jollakin toisella kerralla.

Tämän tekstin kuvina sekalaisia otoksia minusta, identiteettihirviöstä, eri vuosi(kymmente)n aikana, väliotsikot puolestaan lainattu Anssi Kelan kappaleesta Kaksi sisarta.

Muistan vielä, kun olen käynyt Viipurissa ensimmäisen kerran. Jo silloin jokin kaupungissa veti minua puoleensa - liekö se jonkinlainen tuttuus vai se, että jotakin niin erilaista (ja samalla niin tuttua) sijaitsi niin kovin lähellä, ja silti... Niin kaukana. Suomen ja Venäjän toisistaan erottava raja tuntui voimakkaalta - sen ylitettyään tunsi siirtyneensä aivan toiseen maailmaan. Harppaus maasta toiseen oli valtava.

Siitä vierailusta on ehtinyt kulua jo useampi vuosi, ja nykyään matkat Viipuriin taittuvat laivan sijasta autolla. Näihin reissuihin ei myöskään ole ladattu enää yhtä paljoa odotuksia - Viipuri ei ole enää se eksoottinen turistikohde suomalaiselle teinitytölle, vaan ennemminkin nopea pakopaikka arjen kiireistä ja huolista.



Viipuri on monella tavalla meille suomalaisille kovin tuttu, vaikka siellä ei olisi ikinä ennen käynytkään. Jos rakennukset eivät olisi aivan niin rapistuneita, voisi useilla kaduilla seikkaillessa kuvitella olevansa Suomessa. Viimeistään nurkan takaa pilkistävä neuvostoaikainen kerrostalo kuitenkin muistuttaa siitä, että olemme Venäjällä.

Vanhat suomalaiset rakennukset ovat täynnä historiaa, ja jokaisella talolla on tarinansa. Viipurissa minua kiehtoo osaltaan varmasti myös se, että yksi isovanhemmistani on syntynyt siellä. Vaikka paljon onkin muuttunut, on kiehtovaa ainakin yrittää aistia palanen siitä, minkä keskellä esivanhempani ovat joskus eläneet.



Nyky-Viipuri on erilainen, mutta yhtäkaikki kiehtova. Törmäsin kerran katkelmaan Anders Mårdin kirjasta Takaisin Viipuriin (Tammi, 2005), ja se toi hymyn huulilleni - siispä, jaan sen myös teidän kanssanne tähän loppuun.

Tuo kesäpäivä mullisti kaiken. Viipurin vanhoilla mukulakivikaduilla vietetyn päivän jälkeen päähänpinttymät ja ennakkoluulot olivat tipotiessään. Kotiin tultuani aloin sen sijaan potea uutta, outoa vaivaa. Aloin olla intohimoisen kiinnostunut kaikesta, mikä koski Viipuria.                                                                                                                                
En itsekään tiennyt, kuinka innostukseni selittäisin. Kun tuttavani kohottivat kulmiaan, en osannut sanoa muuta kuin että minuun oli iskenyt viipurintauti. Vasta myöhemmin kuulin tarinan Viipurin hengettärestä, joka kaikkina aikoina on sipaissut siivellään satunnaisia vierailijoita. Joka tuon kosketuksen tuntee nahoissaan, muuttuu saman tien hartaaksi viipurilaiseksi. Lumon valtaan voi joutua kuka tahansa, kansallisuudesta riippumatta.

Mietimme pitkään, minne suunnata hiihtolomalla. Aluksi olimme ajatelleet jotakin lämmintä kohdetta, ja käväisipä puheissa myös Azerbaijan. Jostain käsittämättömästä syystä päädyimme kuitenkin Sveitsiin, ja onneksi päädyimmekin! Kuten mainitsin postauksessani Liechtensteinista, Sankt Gallen varasti palat sydämistämme välittömästi.

Kuinka me sitten kaikista Sveitsin kaupungeista päädyimme juuri Sankt Galleniin? Niin uskomattomalta kuin se ehkä kuulostaakin, Sankt Gallen valikoitui pitkälti menetelmällä "silmät kiinni ja tökätään sormi kartalle".

Kätevästi Zürichin ja Liechtensteinin välissä

Hyvä on, oli tässä mukana vähän muutakin - päätimme yhdistää Sveitsin lomaamme myös pyörähdyksen Liechtensteinissa, ja halusimme kokea jotakin Zürichin ulkopuolelta. Sankt Gallen vaikutti hyvältä - se ei olisi Zürichin kokoinen (ja kaltainen) monikansallinen kaupunki, vaan sopivan sveitsiläinen. Lisäksi Sankt Gallen sijaitsee lähellä Sveitsin, Itävallan ja Saksan rajakulmaa ja siten myös Liechtensteinia, joten valinta oli tehty.

Me majoituimme yksityisasunnossa Lachenin kaupunginosassa, pari kilometriä Sankt Gallenin keskustasta itään. Bussilla pääsi keskustaan alle 200 metrin päästä pysäkiltä noin 10 minuutin välein ja itse Lachenissakin oli kyllä tekemistä. Pääkadun (Zürcherstrasse) varrelta löytyi ruokakauppoja (Migros, Denner), apteekki, useita ravintoloita sekä muutama pieni matkamuistomyymälä.

Tämä on yksi niistä asioista, joista jäi ne parhaimmat muistot. Pussipehmistä aurinkoisena helmikuun päivänä, kun lapsi kiipeilee köysillä - pieniä, mutta niin suuria asioita.

Tytön kanssa soluttauduimme paikallisten joukkoon läheisessä leikkipuistossa (Spielplatz Waldau Wäldli) joka ikinen päivä, ja pakko myöntää - tämä on yksi niistä asioista, joista jäi ne parhaimmat muistot. Pussipehmistä aurinkoisena helmikuun päivänä, kun lapsi kiipeilee köysillä - pieniä, mutta niin suuria asioita.

Kaikkinensa Sankt Gallen osoittautui aivan mielettömäksi kaupungiksi - me pidimme Sankt Gallenista huomattavasti enemmän, kuin Zürichista. Siihen palaan kuitenkin myöhemmin uudelleen, nyt muutamia huomioita ja täsmävinkkejä ihanaan Sankt Galleniin! (Heti pienen kuvapaussin jälkeen.)

Neljä vinkkiä Sankt Galleniin

• Sankt Gallen on kätevien yhteyksien puolesta helppo kohde. Zürichin lentoasemalta pääsee suoralla junayhteydellä Sankt Galleniin tunnissa, noin 25 euron hintaan (aikuinen). Hyvien junayhteyksien puolesta Sankt Gallenista pääsee kätevästi myös Liechtensteiniin (noin 40 euroa / aikuinen) - junaa vaihdetaan Buchsin kaupungissa ensin Schaaniin menevään bussiin, siitä puolestaan jatketaan vielä bussilla Vaduziin.

• Vanha kaupunki Sankt Gallenissa on helppo tutkia jalan. Bussilla pääsee aivan vanhan kaupungin ytimeen (Marktplatz-pysäkki), josta taas on lyhyt matka jalan esimerkiksi luostarille ja katedraalille. Vanhan kaupungin kapeilta kujilta löytyy myös lukuisia matkamuistomyymälöitä, pikkuputiikkeja, suklaapuoteja ja leipomoita, joissa kannattaa pysähtyä!