Täytetyt maapähkinävoikeksit

Maapähkinävoita voi joko vihata tai rakastaa. Meillä sitä rakastetaan - ja vihataan. Miehen ja lapsen suurinta herkkua, minun inhokkiani.

Tämähän ei silti estä minkäänlaisia kokeiluja - parisen viikkoa sitten päätin yrittää vääntää maapähkinävoista jonkinlaisia keksejä. Lopputulokseksi tuli päältä rapeita, sisältä pehmeitä pikkuleipiä, joista molemmat tykkäsivät. Minä en edes maistanut... Katsotaan ensi kerralla sitten, jos sattuisin uskaltamaan!




Täytetyt maapähkinävoikeksit

Keksitaikina:
1/2 cup maapähkinävoita
1 stick voita
1/2 cup ruskeaa sokeria
1/4 cup valkoista sokeria
1 isokokoinen kanamuna
1 tl vanilijaesanssia
1 1/2 cups vehnäjauhoja
1/2 tl ruokasoodaa
1/2 tl suolaa

+ valkoista sokeria koristeluun

Täyte:
1 cup maapähkinävoita
1/2 cup tomusokeria

Tee ensimmäiseksi täyte - sekoita maapähkinävoi ja tomusokeri tasaiseksi massaksi, pyörittele pieniksi palloiksi (taikinasta pitäisi riittää noin 12 palloon). Laita pallot erilleen lautaselle ja siirrä pakastimeen ainakin noin 30 minuutiksi.

Aloita keksitaikinan tekeminen vatkaamalla maapähkinävoi, voi ja sokerit kuohkeaksi vaahdoksi. Lisää sekaan kananmuna ja vanilijaesanssi, sekoita tasaiseksi - lisää tämän jälkeen loput ainekset.

Jaa taikina yhtä moneen osaan, kuin mitä teit täytepalloja aiemmin pakastimeen. Pyöritä palloiksi ja litistä pyöreiksi kiekoiksi (kuva alla). Ota täytepallot pakastimesta ja laita yksi jokaiselle kiekolle - taita taikinakiekko täytteen ympärille ja pyöritä tasaiseksi palloksi. Kieritä palloa vielä valkoisessa sokerissa kauttaaltaan ja siirrä leivinpaperille. Koska nämä keksit eivät leviä erityisen paljoa, voi näitä laittaa pellille esim. jaottelulla 3x4.

Paista keksejä uunista riippuen noin 175-200°C vajaat 15 minuuttia. Keksit saavat olla valmiina hieman pehmeitä.



Arches National Park, osa #1

Tiesin, että Utahissa on lukuisia eri kansallispuistoja. 

Tiesin myös, että ne ovat ihan taatusti uskomattoman upeita.

Mutta en todellakaan tiennyt, että näin upeita!

Muutamalla sanallakin sanoen en voi kuin todeta, että Arches National Park oli kaikkea mitä olin odottanutkin, ja enemmän. Uskomattoman upea, suorastaan henkeäsalpaava. Jo Archesillakin riitti nähtävää niin paljon, että siellä kelpaisi kierrellä päivän jos toisenkin - ja sietää puisto kyllä uudelleenvierailutkin.

En osannut tiivistää ylisanoja millään tavalla pienempään muotoon, joten jatkan jaarittelujani tästä uskomattoman upeasta kansallispuistosta myös ensi viikolla. Tällä kertaa vuorossa matkakertomus - ensi viikolla hyppään faktojen pariin!

Olen tässä kuluneina viikkoina kertoillut teille Utahin parhaista jutuista - olen tullut höpisseeksi muun muassa mormonikirkon rahoittamasta ostoskeskuksesta kuin sellaisestakin ostoskeskuksesta, josta löytyy oma maailmanpyörä - ja koko tarinoinninhan aloitti tarina erään nykyisen rouvan ensikosketuksesta käsiaseeseen.

Vasemman alakulman kuva autokatoksesta lähtöä tehdessä - oikean alakulman kuva puolestaan vuorien takaa, aavikolta. Muut kuvat Spanish Forkin ja Pricen väliltä.

Meidän matkassamme Arches National Parkissa

Kello herätti puoli kuudelta aamulla, mutta oliko meillä toiveitakaan heräämisestä? Oli ja ei. Minä pomppasin pystyyn ja huolehdin siitä, että sängynpetausvuoro jää tällä kertaa miehelle, mutta mitä vielä. Kun olin saanut pestyä hampaani ja siistittyä aavistuksen verran naamaani, mies kuorsasi tyytyväisenä sängyssä.

Ihme ja kumma kyllä, vuoronvaihto sujui kivuttomasti - mitä nyt minä päädyin nukahtamaan vuorostani ja olimme lopulta reilun tunnin verran myöhässä omasta aikataulustamme. Pääsimme kuitenkin kohtuullisen ajoissa tien päälle ja saimme ajaa Spanish Forkiin saakka lähes autiota tietä pitkin. Hieman yllättävää kyllä, Spanish Forkista aina Priceen asti oli hieman enemmänkin liikennettä, ja muutaman rekan perässä sai oikeasti pelätäkin kaiken Kalliovuorilla kiipeilemisen keskeltä.

Pikaista tankkausta Chevronilla (ja suklaan ostamista!) myöhemmin päästiin lopulta jatkamaan matkaa eteenpäin. Puolimatkassa oltiin, vuoret vaihtuivat yhdessä hetkessä aavikoksi. Hetken jos toisenkin sai hieraista silmiään, kun ympärillä oli pelkkää tasaista ja kuivaa, melkolailla myös värimaailmaltaan tasaisen harmaata. Jossakin kaukaisuudessa alkoi vähitellen näkyä omituisen tasaisia kukkuloita - joille en häpeäkseni tiedä suomalaista nimeä. Englanniksi nämä ovat siis table-topped hills. Välillä pysähdyttiin myös jonkinlaisella levähdysalueella, joka oli täynnä rekkoja ja minivaneja. Mutta maisemat olivat  ihania jo yksin levähdysalueellakin!

Tällaisia olivat näkymät levähdyspaikalla. Aika uskomattoman upeita, eikö?

Jossakin vaiheessa identtisinä jatkuneet maisemat alkoivat tympäistä ja saatoin sanoa ääneenkin jotain siitä, että olisimmepa jo perillä. Jos ei oteta lukuun muutamia tienvarsilla laiduntaneita karjalaumoja ja yhtä tai kahta vastaan tullutta autoa, olimme aivan itseksemme keskellä aavikkoa.

Lopulta sain hieman virikkeitä, kun pääsimme kääntymään isommalta tieltä kohti Moabia. Tässä vaiheessa Chevronilta ostetut suklaat olivat jo kadonneet parempiin suihin, matkalle mukaan otetut vesipullot huvenneet ja kaikki muutkin eväät alkoivat maistua vähän turhankin hyvin. En tosin edelleenkään ymmärrä, minkä ihmeen takia meidän täytyi ottaa mukaan keitettyjä kananmunia... No, hyvin ne näyttivät miehelle uppoavan

Muutamat viimeiset mailit matkalla Moabiin olivat uskomattoman upeat! Kallioiden väri vaihteli syvän oranssista punaiseen ja välillä jopa vihreään.

Mutta se Moab! Moab! Anteeksi - siis Arches National Park. Ei me rehellisyyden nimissä koskaan aivan Moabiin asti menty, sillä kansallispuisto jäi joitakin maileja lännemmäksi itse kaupungista.

Olimme sopineet, että ainakin yksi arch on pakko päästä töllistelemään lähempääkin. Hyvinä turisteina emme tietenkään olleet ottaneet edes selvää siitä, millainen mikäkin arch oli - luukulta saatua esiteläpyskääkin käytettiin lähinnä toiselta puolelta karttana ja sen mittarina, kuinka monen potentiaalisen archin ohi olimme jo ajaneet.

Viimein - loistavana kartanlukijana - ilmoitin, että joku tuollainen Delicate Arch olisi ihan vähän matkan päässä, nyt me kyllä pysähdytään ja mennään sinne. Käännyimme pikkutielle, eikä kartalle merkittyä Wolfe Ranchia alkanut näkyä yhtään missään - mutta mitä pienistä. Sehän nyt vain luultavasti jäi jonnekin sen verran sivummalle, ettei meistä kumpikaan ehtinyt sitä edes nähdä...

Vas. yläkulma - saapuminen scenic drivelle / vas. alakulma - näkymä alas isommalle tielle & visitor centeriin / oik. yläkulma - ensimmäiset huikeat kivimuodostelmat ensimmäisen mäen päällä / oik. alakulma - ensimmäiset mutkat jääneet taakse, jolloin aukeaa mm. tällaisia näkymiä.
Ensimmäisiä maisemia Scenic Drivella. On se vaan hassua, kuinka kännykän kamera ei onnistu ikuistamaan puoliakaan siitä upeasta jylhyydestä, jota nämä kuvat todellisuudessa ovat yrittäneet taltioida!

Lopulta hankkiuduimme ulos autosta, otimme huikat vesipulloista ja nappasimme aurinkolasit mukaan. Lämpötila hipoi melkein 80°F (pyöreästi sanoen hieman päälle 25°C), ainakin jos auton mittariin oli uskominen - mutta olimmehan me jo ohittaneet Wolfe Ranchinkin, joten itse archille ei enää olisi kuin yksi hassu hetki kävellen, se siitä. Niinpä jätimme yksissä tuumin vesipullot autoon ja lähdimme seuraamaan polkua pitkin eteneviä ihmismassoja kohti määränpäätämme. Katsoimmeko ennen trailille lähtöä opastetauluja? Katsoimmeko, mikä juuri meidän vasemmalle puolellemme jääneen historiallisen, suojellun tönön nimi oli? No emme tietenkään!

Olimme ehtineet kävellä parisenkymmentä minuuttia, kun mies ilmoitti olevansa kyllästynyt. Koko matka oli ollut pelkkää ylämäkeä siihen asti, joten minä hengitystäni tasaillen ja (kuuluisalla?) suomalaisella sisullani ilmoitin, että takaisin ei muuten käännytä - ei ainakaan ennen kuin se mokoma kivimuodostelma on nähty. Mies ei esittänyt vastaväitteitä, sen sijaan huomasi minun tuskastelevan haikkaukseen mitä hienoimmin soveltuvissa tennareissani ja yritti kovasti opastaa military marchin alkeita.

Vähän harmittaa, etten tajunnut katsoa näitä paikkoja kartalta sen tarkemmin. Näille kaikille muodostelmille nimittäin on olemassa omat nimensä.

Tulin myös katuneeksi omaa järkähtämättömyyttäni siinä vaiheessa, kun tajusin edessä olevan slickrockin olevan juuri se, mitä pitkin meidän täytyisi kavuta vielä korkeammalle ylöspäin. Oikeasti?!

Olimme viimeisen kymmenminuuttisen vakuutelleet toisiamme siitä, että kyllä se arch on jo aivan nurkan takana, pakko olla. Minua tosin vakuuteltiin siksi, että haikkaaminen ylämäkeen alkoi tuntua kropassa - miestä puolestaan täytyi vakuutella siksi, ettei toinen käänny kannoillaan ympäri kyllästymistään.

Siinähän sitä slickrockia sitten kiivettiin ylöspäin. Mieskin nautti, kun sai vihdoin jotain oikeaa tekemistä lihaksilleen - minä puolestani kirosin aivan viimeistään silloin sitä, että kaikki vesipullot olivat autossa ja auto, no - jossakin tuolla kaukaisuudessa. Ei kuitenkaan auttanut kuin purra hammasta ja kiivetä perässä, pieniä taukoja välillä pitäen. Slickrockin päällä ilmoitin vähintäänkin topakasti, että nyt on sopiva aika kääntyä takaisin - mieheltä sain vastaukseksi vain huvittuneen virnistyksen. Ai että tuonko jälkeen haluat ihan tosissasi kääntyä takaisin?

Vas. yläkulma: Wolfe Ranch / oik. yläkulma: tästä se kaikki lähti! / vas. alakulma ja oik. alakulma: näkymää oikean yläkulman sillalta.

Mies kuitenkin teki ihan oma-aloitteisesti kompromissin ja lähti kiertelemään lähialuetta - josko se arch näkyisi jo jostakin. Tämä tarjosi minulle paljon kaivatun hengähdystauon ja virottuani, myös mahdollisuuden kuvata videoita. Miestä ei alkanut näkyä, joten kuljeskelimme hetken pienellä alueella ristiin - lopulta mies ilmoitti olleensa kirjaimellisesti kallionreunalla, josta oli kuulemma mennyt hetki pähkäillä poispääsyä.

Joku oli kuitenkin minua viisaampi (lue: mies) - ja pysäytti yhden takaisinpäin matkalla olleen miehen. Ja vihdoin! Arch kuulemma oli oikeasti aivan nurkan takana! Tästä riemastuneina lähdimme entistäkin suuremmalla tarmolla eteenpäin, ja viittä minuuttia myöhemmin, niin... Kuvat eivät todellakaan tee oikeutta sille, mitä me pääsimme todistamaan omin silmin.

Tällaisissa maisemissa me päästiin haikkaamaan - kamalassa kuumuudessa, joka nyt tietenkään ei kuvista välity...

Siinä vaiheessa kiire jäi taka-alalle. Janokin unohtui aika nopeasti silloin, kun mies pääsi kallionkielekkeen ohitse, ja katseet kohtasivat hetkeksi - silmät olivat lautasten kokoluokkaa ja ihan viimeistään etusormi huulien edessä osoitti, että nyt ollaan taidettu tulla perille. Ja täysin rehellisyyden nimissä on sanottava, että Delicate Arch on varmasti upein ja vaikuttavin tähän mennessä näkemäni luonnonmullistus.

Itse archin kokoa on melkoisen vaikea saada välitettyä niistä kuvista, joissa ei ole ihmisiä näkösällä - kuten ei myöskään sitä muuta näköalaa ja tunnelmaa. Olo kuitenkin oli kuin maailmanvoittajalla, sillä kevyesti ilmaisten koko maailma tuntui levittyvän alapuolelle ja kaikkia perille saakka päässeitä reippailijoita yhdisti ainakin tunne siitä, että haikki oli ollut vähintäänkin tappava. Aika moni nimittäin ihan todella kääntyi takaisinkin päin kesken matkaa - onneksi minä suomalaisella sisullani käskin meitä jatkamaan (köh köh... No, ainakin vielä ennen slickrockia).

Ja lissää.

Puhekykyni palauduttua järjenjuoksuni oli mitä uskomattomimmassa terässä - tokaisin nimittäin miehelle: "Honey, this is the arch!" Mitä sillä sitten tarkoitin - sitä, että juuri kyseinen arch on se yksilö, joka nököttää jokaisessa, tai ainakin joka toisessa Utahia esittävässä postikortissa. Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, mille archille olemme matkalla (olisi selvinnyt esitteestä, jos turistit olisivat vaivautuneet lukemaan), ja valinta osui joka tapauksessa täysin vahingosta nappiin. Ja muuten - selvisipä sitten lähemmällä tarkastelulla, että se trailin alussa ollut ikivanha tönö muuten oli se Wolfe Ranch...

Vietimme ainakin tunnin verran milloin paikoillamme istuskellen, milloin mitä erilaisimpia turistikuvia nappaillen ja milloin ihan vain jutellen. Nauttien kevyestä tuulenvireestä ja ihanasti lämmittävästä auringosta. Voin nimittäin kertoa, että itse haikatessa saatoin kyllä kirota auringon ja varjopaikkojen puutteen melkoisen pitkälle.


Kävely takaisin autolle tuntui menevän yhdessä, pienessä hetkessä - olihan matka pelkkää alamäkeä ja olimme juuri nähneet omin silmin jotakin aivan käsittämättömän hienoa. Vesikin maistui aika hyvältä siinä vaiheessa, kun päästiin autolle saakka. Ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan, ei, mutta oli ehdottomasti kaiken tuskailun ja turhautumisen arvoista! Mainitsin miehelle useampaankin otteeseen sen, että mikäli päädymme koskaan tulevaisuudessa asettumaan Utahiin, tämä on sitten sellainen paikka, jonne täytyy kuskata vuoronperää kaikki sukulaiset, ystävät, tuttavat ja kissankaimankummit.

Olimme molemmat enemmän kuin valmiita kotiinlähtöön sen jälkeen, kun olimme päässeet takaisin autolle. "Kun kerran tänne asti on tultu" -mentaliteetilla päätimme kuitenkin ajaa koko kansallispuiston läpi vievän tien loppuun ja kääntyä vasta sitten takaisin. Oli ehdottomasti sen arvoista, vaikka molemmat hieman väsähtäneinä maisemia katseltiinkin. Kotimatkalla en jaksanut erityisemmin edes yrittää bongata eri osavaltioiden rekisterikilpiä, jota normaalisti olisin harrastanut suurella innolla (näin muuten kotipuolen paikallisen ruokakaupan pihalla auton, joka oli Havaijin väliaikaiskilvissä! Score!), sillä vuosisadan migreeni teki tuloaan ja iski lopulta maailmanlopun voimalla päälle. Meillä ei tietenkään ollut minkäänlaisia särkylääkkeitä mukana, joka helpotti tilannetta suunnattomasti.

Sanoinkuvaamaton.

Mies oli lopulta sen verran väsynyt, että nuokkui - minä yritin olla itkemättä turhan isolla äänellä pääkipuani, jotta sain pidettyä herran hereillä. Tarjouduin myös ajamaan, mutta jostakin kumman syystä mies oli sitä mieltä, että olisin ollut vain riski liikenteelle... Elättelin toiveita siitä, että migreeni sai alkunsa päivän aikana vähälle jääneestä evästyksestä, mutta Wellingtonin SubWayssa pysähtyminen osoittautui oikeastaan vain ja ainoastaan virheeksi, sillä pelkkä ruoan hajukin etoi ja en lopulta saanut syötyä muutamaa puraisua enempää. Tauko kuitenkin virkisti, ja Springvillen nurkilla sain lopulta subinkin syötyä loppuun. Taisi ehkä sittenkin olla se aurinko, vedettömyys ja lihasten vetreyttäminen syitä sille, miksi heikko happi pääsi yllättämään.

Ja kuten turistihenkeen kuuluu, otimme yhteen tyhjistä vesipulloista hieman punaista hiekkaa scenic driven varrelta - ja tällä hetkellä kyseinen hiekka on pienessä (entisessä) hillopurkissa meidän sohvapöytämme lasikannen alla.

Korjattiin muuten menetetyistä kaloreista johtunut epätasapaino juustokakulla siinä vaiheessa, kun päästiin kotiin.

Ensi viikolla jatketaan faktojen parissa - stay tuned.


Aidon punaniskan soittolista


Paljastin taannoisessa satunnaisten faktojen postauksessa, että vielä joitakin vuosia takaperin country kuului mielestäni korkeintaan taustamusiikiksi tailgatingiin, tai että se olisi vähintäänkin yhtä kuin pick-upeillaan ajelevien punaniskojen soundtrack. Hah!

Vähä vähältä alkoi omilta Youtuben soittolistoilta löytyä aina enemmän ja enemmän countrya - nyt siellä ei oikeastaan enää muuta olekaan. Pakko tosin myöntää, että tästä meidän kantrinkuuntelustamme tuli jopa entistäkin helpompaa joulun jälkeen, kun mies sai mun vanhemmiltani internetradion joululahjaksi. On monesti sanonut, että oli paras joululahja ikinä, ja ei vaimokaan ole kuulunut valittavan... Taidetaan nimittäin molemmat käyttää tuota pitkälti yhtä paljon - eli todella paljon.

Mutta - tässä olisi otteita tämän hetken ihan oikeasti parhaista countrybiiseistä! En sanoisi, että tämän listan tekeminen teki edes tiukkaa. Mielellään näitä kuunteli. ;)

Jos muuten country kuulostaa hyvältä omaankin korvaan, suosittelen lämpimästi kuuntelemaan mm. Dustin Lynchiä, Luke Bryania, Florida Georgia Linea, Tim McGrawta, Carrie Underwoodia, Brantley Gilbertiä, Jon Pardia, Luke Combsia, Eric Churchia, Dania & Shayta, ja... No - tuossa taitaa olla muutama näin alkuun. Eh.










Mie haluun City Creekiin, mielellään just nyt

Aika tehdä paluu Wasatch Frontille. Koska ikävä! Ilman sen suurempia jaaritteluja - tällä kertaa höpöttelen City Creek Centeristä - LDS-kirkon rahoittamasta ostoskeskuksesta Temple Squarella eli toisin sanoen aivan Salt Lake Cityn keskustassa.


Ennen ensimmäistä visiittiä ihan paikanpäälle minulle kerrottiin hieman perustietoa - esimerkiksi se, että koko kauppakeskuksen alakerran lävitse virtaa joki. Tämähän nyt (tietenkin) kuulosti silloin täysin mahdottomalta, mutta muutaman kerran käyntien jälkeen asiaan alkoi kyllä jo tottumaan. Tavallaan jopa harmittaa, ettei meillä ole Suomessa oikein mitään vastaavaa. Ja kun otetaan huomioon vielä sekin, että kirjoitan kauppakeskuksesta Salt Lake Cityssa... Ovat esimerkiksi kanssasisaret New York Cityn tai Los Angelesin kaltaisissa jättikaupungeissa monta kertaa suurempia ja uskomattomampia.

Se mikä City Creek Centeristä tekee erityisen, on suurimmaksi osaksi rahoituksessa. City Creek on rakennettu aivan SLC:n Templen viereen, kuten äsken mainitsinkin - tien toiselle puolelle - ja tästä nyt saakin oikeastaan jo ensimmäisen vihjeen sille, mikä kauppakeskuksesta lopulta tekee niin omanlaisensa. Rahoitus nimittäin on tullut suurimmilta osin mormonikirkolta. Tästä johtuen kauppakeskuksella on omia erityispiirteitään, joihin nyt ei välttämättä tule edes kiinnittäneeksi huomiotaan - ellei asioihin erikseen lähde paneutumaan.

Tuo katto muuten voidaan avata hyvällä säällä. Facebook ystävällisesti minulle ilmoitteli, että viikonloppuna katto avattiin tälle vuodelle ensimmäistä kertaa!



City Creek on täysin suljettu sunnuntaisin - tämä siksi, että päivä on mormoneille ehdoton lepopäivä. Toisaalta, City Creekistä puuttuvat myös kaikki keskeisimmät ja näkyvimmät paikat, josta kofeiinia voisi tankata elimistöönsä lähes holtittomasti - nyt puhun siis esimerkiksi Starbucksien sekä Beans & Brewsien kaltaisista kahviloista. Toki esimerkiksi The Cheesecake Factorysta pystyy hakemaan apua pahimpaan kahvihampaan kivistelyyn, mutta ihan erillisiä, kahviin erikoistuneita liikkeitä ei löydy. Turha mainita ehkä myöskään siitä, että alkoholi on täysin kiven alla.



En silti voi sanoa muuta kuin sen, että tykkään ihan vallattoman paljon. Jo pelkät sisätilat ovat siistit ja viihtyisät, mutta ulkotilat... Aina vaan paranee! Ulkoa löytyy nimittäin esimerkiksi ihan omia, erilleen rakennettuja istuma-alueita - joko näkymällä vuorille, joelle (City Creek) tai kävelykadulle. Kaikki on vielä suhteellisen modernia ja uutta (City Creek Center avattiin kaikelle kansalle vuonna 2012). Myös pääkadun ylittävä skybridge on oikeasti ihan näkemisen arvoinen - en nyt vaan tähän väliin löytänyt itseltäni yhtään kuvaa siitä.

Myös Templen puoli on ihanan puistomainen ja avoin, etenkin pimeällä ihan käsittämättömän kaunis! Vielä kymmeneen (vai olikohan yhdeksään) asti illalla kauppakeskukseen pääsee myös sisälle - tavallaan. City Creek Center on puolittain avoinna ulkoilmalle, puolittain suljettu.




Jos sattuu Salt Laken alueelle eksymään, suosittelen ihan ehdottomasti viettämään aikaa Temple Squarella. Jo itse Temple sitä ympäröivine puistoineen on enemmänkin kuin näkemisen arvoinen, mutta päivään pystyy yhdistämään pientä keveyttä helposti juurikin ostoksilla.

City Creek on vallan ihana paikka!

MITÄ? Ostoksia, herkkuja, ajanviettoa
MISSÄ? SLC:n keskustassa / 50 Main Street, Salt Lake City - Utah
MILLOIN? Aukioloajat täällä




Rakastetaan niin maar kaikkea, muttei koskaan moikata

Yleistetäänpä vähäsen.

Oletko koskaan katsonut jenkkileffaa (tai miksei vaikka samojen rajojen sisäpuolelta kotoisin olevaa sarjaakin) ja tuskastellut niitä järkyttävän epärealistisia puhelinkohtauksia? Niitä, kun puhelu loppuu ihan kuin seinään - vähän, niinkuin lyötäisiin luuri korvaan.

Tästä päästään melkoisen huteralla aasinsillalla käsiksi tapoihin ja jonkinlaisiin kulttuurieroihin - vaikka olenkin sitä mieltä, että suuri osa näistä kulttuurieroista on täysin sidonnaisia puhuttuun kieleen.

Kiinnitin nimittäin tänään taas pitkästä aikaa huomiota siihen, kuinka me puhumme toisillemme. Olkoonkin, että meillä eletään tunteella - itketään jos itkettää, tuiskahdellaan jos suututtaa ja nauru puolestaan tulee suoraan sydämestä. Mutta otetaanpa muutamia esimerkkejä.

Tänään mennään vähän sekalaisella kuvituksella. Mutta eikös vaan ollutkin meillä viimeyönä komea moon halo!

Esimerkki 1.
Olen lähdössä kotiin vanhempieni luota. Turhaa ehkä edes sanoa, että ihan tuttuja tapauksia ovat - sellaisia, jotka ovat kyllä nähneet lapsensa aina kakkavaipoista teini-iän angstisimpiin hetkiin. Isän tyttö, jota äiti lukee jo puolesta sanastakin. Välillä ei tarvitse sitäkään, valitettavasti. Nyin kengät jalkaani ja huikkaan ovelta moikat, joskus jompi kumpi tai molemmat tulevat vielä ovelle juttelemaan. Mutta viimeistään rappujen eteen parkkeeratun auton kuljettajanpuoleisen oven sulkeutumista ennen sanotaan aina 'moikka'.

Esimerkki 2.
Olen lähdössä hakemaan lasta kerhosta, mies jää kotiin. Palloilen ensin ympäriinsä - ihan siksi, että ensin meinaa unohtua puhelin, sitten lompakko ja niin, vielä ne auton avaimetkin... Kun lopulta pääsen siihen vaiheeseen, että kengät ovat jalassa ja takki puoliksi päällä, käydään läpi asioita. Ai että teet sen aikaa töitä, kun olen pois? Ookoo. Laitanko meille heti sen jälkeen ruokaa, vai vasta myöhemmin? Heti, ookoo. Tuutko itse syömään kun työt on taputeltu vai huhuilenko, kun ruoka on valmis? Ai, okei - tulet itse. 'Love you!'


Hyvä on - tuo kakkosesimerkin 'love you' voi aivan yhtä hyvin olla myös 'alright', 'cool' tai 'okay'. Mutta onko se koskaan 'bye'? Ei. Me ei sanota toisillemme moita - ei edes silloin, kun jompi kumpi tulee kotiin.

Mitä meillä kotiin tullessa sanotaan? Kannattaa valmistella naurulihaksensa viimeistään nyt - me nimittäin ollaan kuin b-luokan komedialeffasta, sillä meille (minulle) on luontevinta huudella 'honey, I'm home!'. Mikäli mies puolestaan tulee avaamaan minulle oven, yleensä joko ähkäisen häntä ottamaan käsissäni olevat kantamukset tai vastaavasti kehotan tekemään tämän ihan verbaalisin kommunikaation välinein.

Iskihän se kuin kakkosnelonen takaraivoon - minä en moikkaa englanniksi.

Mistään ihan uudesta tai tuntemattomasta ilmiöstä tässä nyt ei kuitenkaan ole kyse. Mies ei sano heippoja esimerkiksi silloin, kun lopettelee puhelua perheensä kanssa pallon toiselle puolelle, vaan moit korvautuu kätevästi rakkauden ylisanoilla. On ihan okei rakastaa - sama keskustelun ja / tai tapaamisen lopetus on ihan luonnollinen juttu, oli kyse sitten perheenjäsenestä tai ystävästä. Sekin on ihan okei, että mies sanoo miespuoliselle kaverilleen 'love you':t puhelun lopuksi.


Tätä lukiessa voisi varmaan aika helposti ajatella, että tuohan on melkoisen tönkköä. Myönnän - ei tuo sama minulta suomeksi onnistuisi, ei todella! Mutta aivan yhtälailla en tuntisi oloani luonnolliseksi, jos väen vängällä vääntäisin 'bye bye':t jokaisen puhelun tai kohtaamisen loppuun.

Ja onhan se nyt aika ihanaa muutenkin - kun ne rakastamisensa voi luikauttaa helposti ja vailla paineita ihan näinkin yksinkertaisiin tilanteisiin. Suomeksi käännettynä sama ei jotenkin vain tuntuisi istuvan tähän meidän jäyhään ja vähän juroonkin suomalaiseen mielenlaatuun, ei vaikka mitä tekisi.

Vai kuinka monen suomalaisen suusta se tulisi täysin luontevasti - 'rakastan, rakastan!' vielä siinä vaiheessa, kun ovi on kolahtamassa kiinni?

Klassinen New Yorkin juustokakku vadelmamelballa


Juustokakku maistuu aina ja ainakin melkein kenelle tahansa! Isoin työ lieneekin siinä, että löytää juuri sen itselleen sopivimman reseptin kaikkien tarjokkaiden joukosta. Tässä olisi yksi vakavastiotettava kilpailija tähän kastiin - helppo valmistaa ja vieläkin helpompi herkutella sitten seuraavana päivänä!

Muuten - älä anna jälkilämmön karata liian pitkäksi aikaa - näin vältät kakun halkeamisen.

Klassinen New Yorkin juustokakku & vadelmamelba

Pohja
100 g täysjyvädigestivekeksejä
50 g voita

Täyte
400 g maustamatonta tuorejuustoa
2 dl valkoista sokeria
300 g ranskankermaa
125 g mascarponea
3 kananmunaa
1 limen raastettu kuori
2 limen mehu
2 rkl vehnäjauhoja

Vadelmamelba
200-300 g vadelmia
tomusokeria
(pieni ripaus sitruunamehua tai limen mehua)


Hienonna keksit (minun tapaiseni laiska kokki tekee sen muuten helpoiten sauvasekoittimella) hienoksi muruksi, yhdistä voihin ja sekoita tasaiseksi massaksi.

Voitele irtopohjavuoan reunat, leikkaa pohjalle leivinpaperi. Tai - laiskan kokin tapaan (vinkkejä meikäläiseltä siis) - aseta kokonainen leivinpaperi pohjan päälle ja survo vuoan rengasosa päälle & laita kiinni. Toimii niinkin. Painele keksi-voiseos leivinpaperin päälle, siirrä jääkaappiin odottamaan.

Sekoita tuorejuusto ja sokeri tasaiseksi massaksi, lisää sekaan ranskankermat ja mascarponet. Sekoita jälleen.

Lisää kananmunat joukkoon yksitellen, koko ajan vatkaten. Lisää tämän jälkeen limen mehu ja kuori. Siivilöi lopuksi joukkoon vehnäjauhot, koko ajan vatkaten.

Kaada koko seos voideltuun uunivuokaan keksi-voiseoksen päälle. Paista uunissa 150°C noin tunti - kakku on valmista, kun reunat ovat paistuneet kunnolla, mutta kakku "hyllyy" keskeltä vielä hieman. Raota uunia hetkeksi ja laita takaisin kiinni - anna kakun jäädä uuniin vielä jälkilämmölle noin tunniksi.

Siirrä huoneenlämpöinen kakku jääkaappiin, anna tekeytyä yön yli.

Vadelmamelbaa varten, soseuta vadelmat ja sekoita joukkoon haluamasi määrä tomusokeria (sekä sitruunan tai limen mehua). Sekoita tasaiseksi.



Oodi hauskemmille ostoksille (Scheels on rakkautta!)

Vaikka moni asia onkin Suomessa äärettömän hyvin, on myös sellaisia seikkoja, joita ikävöimme miehen kanssa vuorotellen. Välillä asiat ovat vähän isompia ja toisinaan pienempiä, mutta muutama päivä takaperin jäimme juttelemaan automatkalla ostoksien tekemisestä. Etenkään täällä meidän kulmillamme ei ole suurensuuria ostoskeskuksia ja valtavia mahdollisuuksia - kaikki tarvittava meillä kyllä on, mutta erikoisuudet puuttuvat. Toisaalta, Helsinkiin ajaa muutamassa tunnissa jos niikseen tulee, ja postikin kuljettaa erikoisempia ostoksia kotiin saakka.

En ehkä ole se naisellisin nainen siinä mielessä, että minua on lähes mahdotonta saada esimerkiksi vaateostoksille. Kaapista löytyvät ne kaikki perusjutut, millä pärjään - that's it, miksi tuhlata rahaa muuhun? Toisaalta, ostan (tai ainakin yritän) enemmän laatua kuin määrää, joten yleensä vaatekaapin sisältöön ei edes tarvitse senkään puolesta kajota pitkään aikaan.

Mutta niin - mitä me sitten kaipaamme? Sitä, että ostoksilla on hauskaa! Laajoja valikoimia, halpoja hintoja!

Ehkäpä paras esimerkki hauskoista ostoksista on Scheels.





Me ajoimme Scheelsiin noin varttitunnin, liikenteestä riippuen. Ja vaikka kyseessä ei olekaan isoin mahdollinen ostoskeskus edes Utahin mittakaavalla, on Scheels takuulla ainakin hauska ja erilainen! Heti ovista sisään astuessa vastassa on koko ostoskeskuksen korkuinen maailmanpyörä, josta pääsee katselemaan korkeiden ikkunoiden kautta näkymiä Kalliovuorille. Toisaalta Scheelsissä on myös erilaisia, kausittain vaihtuvia asetelmia ja teemoja, sekä eräs herra presidenttikin.

Vaikka Scheels pääasiassa myykin urheilutarvikkeita, on tarjolla kyllä melkoisen paljon muutakin. Esimerkiksi koira on sai Scheelsistä tuliaisiksi niin leluja kuin vaatteitakin, ja toisaalta toisessa kerroksessa pystyy pysähtymään myös kahville tai pienelle purtavalle.






Niin - vaikka Suomi aika mainio paikka onkin, jotain tämän suuntaista kaipaisin ehdottomasti meillekin. Ja jos ei edes tänne nurkille, niin miksei vaikka jonkun isomman kaupungin alueelle! Ainakin jokin tällainen olisi paljon helpommin saavutettavissa, kuin kaukana tuolla jossakin sijaitseva Scheels. Ja hei - kukapa ei tykkäisi maailmanpyörästä, valoisasta ostoskeskuksesta ja fiksuista hinnoista? Jopa minä löydän epänaisellisuuteeni sopivaa vaatetta eri tiimien kollareista päälleni, eikä minua tarvitse Scheelsiin edes kahdesti käskeä.

Ajatuksii murteist ja niie olomuuoist

Olin ajelees hakee lasta leirilt. Kuuntelin radioo, siel haastateltii Aku Ankan toimitusjohtajaa ja alettii puhuu murteist. Siinä ne sit höpötteli siit et miten melkee jokaisee murteesee yhistetää ainaki jonkunllaisii stereotypioita - hitaat hämäläiset, kierot savolaiset... - ja niiedellee.

Sit toinen niist juantajist kerto, että oli Helsinkiin muuttamisesa jälkee käyttäny omaa murrettaa aina sillo, ku se oli joutunu kyselee esimerkiks jotain suuntaohjeita et minne mennä. Siitä mä sit rupesin miettii tät omaa puhumistani ja aattelin et no - miehä kuulostan iha tavalliselt. Tai siis et miehä e puhu ees millää murteella, vaan ihan niinku kaikki normaalit ihmiset puhuu. Ja sit tajusin et kui naurettava tuoki ajatus oikeestaa oli!

Tottakai mä kuulostan tavalliselt omis korvissani. Täähä o se mite mä puhun ja mikä mulle on normaalii. Oikeestaan aika vaikee kuvitella, et jollei toiselle tää varmaa kuulostaa iha vieraalt.


Ja just täst syystä miust on hirveen vaikeeta vaihtaa kotona suomeks. Mies haluais oppia suomea, mut minen tiiä oikein et miten mä sille tätä kieltä opettasin. Kirjakielen puhuminen on tosi outoo ja jos puhun murretta, nii mitä tuo sit ja oppii? Joo, no eipä se kyl mitää opi, jos en ees sille suomee puhu, et pitäis varmaan alkaa parantaa tapojaan.

Silti miust tuntuu, et tää on se oikee tapa puhuu ja aatella. Tai siis, ei täs miust mitään kummaa oo. Joo - kummaa ehkä o se, et kirjotan muka omaa puhettani tähän julkastavaks. Se ei kuitenkaa täs kuvitteellisel paperil oo yhtää sama juttu ku puhues. Tuntuu aika ouvolt.

Ja sit rupesin miettii sitäki, et mitä tää mun murre oikei on. Välillä tulee miuta ja siuta, välillä ollaa mä ja sä. Eihän sen ny noi pitäs mennä! Opetanko mä jotai ihan ihme sekakieltä lapselle ja miehelle? Varmaa joo. Joku hybridi tää kait o.


Toine hassu juttu murteissa on ollu aina miun mielest se, kuin paljo voi eri murteis varioida suomalaisii sanoja ja silti toinen suomalainen ymmärtää. Joo, onha niitä kaikenlaisii paikallisii sanoi eri jutuille ja asioille mut suurimmaks osaks kaiken ymmärtää.

Paitsi raumalaisii. Kuulemma.

On muuten aika yllättävän vaikeaa kirjoittaa omalla murteellaan. Vaikka sitten ihan murteista puhuisikin - kyllä se ainakin puolittainen kirjakieli (tai sen säälittävä yritys) tulee tuolta jostakin edelleen luonnollisimpana, näin blogin näkökulmasta katsoen. Laittakaahan omia murteitanne peliin ennättäessänne ja muistakaa linkittää myös tänne - olisi hauskaa päästä lukemaan!

Helppo & pehmeä leipä pellillä

Tunnistatko itsesi seuraavista merkeistä?
  • Hiivataikinat vihaavat sinua syvästi - itseasiassa niin syvästi, että mitkään poppaskonstit eivät suostu hiivataikinoita kohottamaan, vaikka mitä tekisi?
  • Tekemäsi sämpylät ovat yön yli levättyään kivikovia - sellaisia, jotka kelpaisivat joko syöksysämpylöiksi tai biologisiksi aseiksi sotaan kuin sotaan?
  • Tykkäisit silti syödä ja tarjota myös mahdolliselle jälkikasvullesi tai paremmalle puoliskollesi maukasta, pehmeää ja ennen kaikkea lämmintä leipää?

Hyviä uutisia: et ole yksin + tässä on ratkaisu!

Leipää pellillä

5 dl vettä
1 ps kuivahiivaa
kunnon loraus hunajaa tai siirappia
1,5 tl suolaa
80 g margariinia sulatettuna
8-10 dl sämpyläjauhoja
200 g juustoraastetta

Sekoita kaikki ainekset kerralla sekaisin. Vettä voi lämmittää hieman - ei kuitenkaan mikään välttämätön toimenpide, mutta nopeuttaa nostatusta. Jauhojen määrää en tarkalleen mitannut, joten tuo 8-10 dl on puhtaasti arvio. Tärkeintä on, että taikinan tulee olla löysää, näin lopputuloksena on pehmeät sämpylät.

Mikäli olet aivan yhtä onneton nostattamaan hiivataikinaa kuin minä - tai teit taikinan valmiiksi edellisenä iltana seuraavan aamun lämpimäisiä varten - läiskäise koko komeus hyvin vuoratulle uuninpellille ja taputtele tasaiseksi. Änge uuniin noin 50-75°C nousemaan joksikin aikaa - itse taisin nostattaa lämpimään veteen tehtyä taikinaa noin puolisen tuntia. Nosta lämpötila 200°C ja paista, kunnes leipä on kauniin värinen ja läpeensä kypsä.

Leikkaa lämpimänä neliöiksi & nauti!