Nainen ja käsiase


Yksi niistä asioista, joita olin aina halunnut kokeilla, oli käsiaseella ampuminen. En koskaan Suomessa jaksanut asiaan paneutua - minulla ei kuitenkaan ollut varsinaista tarvetta päästä ampumaan minkäänlaisella aseella, joten en ollut edes selvitellyt mahdollisia vaihtoehtoja kokeilua ajatellen. Utahissa minulle kuitenkin tarjoutui mitä parhain mahdollisuus päästä kokeilemaan, miltä se ampuminen sitten tuntuisi - ja tammikuun 2015 lopussa sitä käytiin ihan sitten kokeilemassakin.

Ja juurikin tästä syystä halusin valikoida tällaisen hieman erilaisemman paikan ensimmäisenä syyniin!

Ajeltiin siis eräänä sunnuntaina vajaan vartin matka South Jordanin Gun Vaultiin. Meidän tuurillamme kaikki range lanet olivat tietenkin varattuja juuri sillä hetkellä, kun marssittiin sisään - niinpä jouduttiin jäädä hetkeksi odottelemaan. Sen lisäksi, että istuskeltiin aikamme sohvalla ja pöllöiltiin, kierreltiin myös katselemassa myynnissä olevia aseita. Minun asekokemukseni kun olivat muutenkin hyvin rajoittuneita, oli aika pysäyttävää nähdä sellainen määrä oikeita, toimintakuntoisia aseita samassa tilassa. Onneksi en ehtinyt ajatella turhan paljoa, sillä meidän vuoromme tuli ja pääsin änkemään korvat täyteen korvatulppia!



Kuvasta ei todellakaan välity se, kuinka jäätävän pahasti koko keho tärisi ja kuinka paljon sain tehdä töitä tahdonvoimallani, etten rupea parkumaan kesken ampumisen. Tai se, että jokainen vierestä kuulunut, ammuttu laukaus säväytti. Onneksi oli oma ase käsistä pois siinä vaiheessa, kun joku alkoi ampua konekiväärillä (?! kai...) ihan vieressä. Se, mitä kuvasta sen sijaan välittyy on se, että ei miusta ainakaan tähtäämään ole! Taisin mä muutamaan otteeseen osua jopa paperiin... Ehkä. Tuolta etäisyydeltä.

Ja olihan se kieltämättä melkoinen kokemus. Onneksi oli maailman paras opettaja näyttämässä alusta alkaen, kuinka pitelen asetta oikein, kuinka ammun ja hoidan homman muutenkin kotiin. Pääsin kokeilemaan kaksia erilaisia luoteja - ymmärrän kyllä periaatteen, jolla ne eroavat, mutta nimiä en muista alkuunkaan... - joiden ampumisessa en kaikessa amatööreydessäni huomannut pienintäkään eroa. Samalla tavalla ase potki silti takaisin käsille, ja yhtä hankalaa se tähtääminen kaikesta huolimatta oli.

Puhumattakaan siitä, kuinka paljon minua pelotti! Sitä luulisi, että kun tietää olevansa turvassa ja tietää, ettei mitään pääse tapahtumaan, osaisi ottaa rennosti. Mutta kieltämättä ladattu ase käsissä pelotti, ihan älyttömästi. Tärisin, vapisin ja käsittelin asetta kuin silkkihansikkailla - ja purin hammasta tiukasti yhteen, etten vahingossakaan olisi päästänyt jopa pientä itkunpoikastakin.






Mielenkiintoinen kokemus, ehdottomasti. Mies onnistui myös nappaamaan ensimmäisestä koskaan ampumastani luodista hylsyn talteen, ja se on seurannut mukanani Suomeen saakka.

Kaiken tämän tosin kruunasi herkuttelu - menimme nimittäin ampumisen jälkeen naapuriin leivoksille.

Kansainväliset reseptit suomennettuna - hyvästi mittayksikkömuunnokset!

Monet blogista reseptejä vilkuilleet ovat varmasti huomanneet, että täällä vilahtelee aina välillä reseptien parissa kuppeja ja voi-stickejä. Koska meillä kotona asuu parikin eri settiä kuppi-mittoja ja voitikut ovat tulleet määrältään tutuiksi, menee leipominen "väärilläkin yksiköillä" jo suhteellisen rutiinilla.

Näiden reseptien lukua tulevaisuuteen helpottaakseni ajattelin koota alle listan niistä yksiköistä ja määristä, joita tavallisimmin (amerikkalaisissa) resepteissä esiintyy. Ehkäpä se helpottaa amerikkalaisten reseptien tulkintaa ainakin hieman ja kynnys uusien makumaailmojen avaamiseen pienenee!

* HUOM! Esim. Australialainen kuppi (2,5 dl) ja brittikuppi (2,8 dl) ovat aivan omat mittansa, joten ulkomaisia reseptejä selatessa kannattaa huomioida tämä.


Amerikkalaisia mittayksiköitä suometettuna

Tilavuusmitat:

1 cup (kuppi) = 2,4 dl
1/2 cup = 1,2 dl
1/3 cup = 0,8 dl
1/4 cup = 0,6 dl

1 liquid pint (nestemäinen pint) = 4,7 dl
1 dry pint (kuiva-aine pint) = 5,5 dl
1 gallon (gallona) = 3,79 litraa
1 stick butter (voi-stick) = 113 grammaa voita


Lämpötilat:

Suurpiirteisempi kokki puolittaa Fahrenheit-lämpötilat noin suurin piirtein ja lisää summaan pikkuisen (vain isommat asteluvut!) - esimerkiksi 350 °F on aika tarkalleen 175 °C.

350 °F = 175 °C
375 °F = 190 °C
400 °F = 200 °C
425 °F = 220 °C

Fahrenheitit saa muunnettua celsiuksiksi myös sillä kaavalla, että F-asteista vähentää ensin 32, kertoo tuloksen 5:llä ja jakaa tästä saadun tuloksen 9:llä. Mikäli tämä kuitenkin tuntuu turhan suurelta vaivannäöltä, muttet halua olla turhan siirpiirteinen, löytyy hyvä muuntotyökalu tästä.


Lisäksi:

ounce (oz - unssi) = 28,35 g
pound (lb - pauna) = 454 g

lusikkamitat (tbsp = ruokalusikka / tsp = teelusikka) ovat samoja suomalaisessa sekä amerikkalaisessa leipomisessa.

Puuttuiko jotain? Hihkaise - lisätään listalle!

Äitipisteitä haalimassa - maailman helpoin tapa tehdä pitsaa

En tiedä kuinka yleinen ongelma on kyseessä, mutta ainakin minä koen pizzapohjan tekemisen todella ärsyttäväksi ja usein se nousee kynnyskysymykseksi pizzan tekemistä ajatellen. En ensinnäkään tule toimeen minkäänlaisten hiivataikinoiden kanssa, toisekseen meikämamman tekemät pohjat ovat hyvin... Mielenkiintoisia. Joko pannupizzan paksuusluokkaa, tai vastaavasti niin ohutta ja kovaa, että sitä voisi käyttää aseena sodassa.

Ratkaisu tähän ovat tortillapohjat!

Juuri sopivan kokoisia yhtä annosta ajatellen, näistä jokainen saa myös helposti täytettyä mieleisensä. Pohja kestää mukavan pehmeänä niiltä kohdin, mitä täytteitä on levittänyt - muutoin reunat ovatkin sitten mukavan rapeita.


Tämän mallikuvan pizza on eräältä lauantai-illalta, jolloin nälkä pääsi yllättämään vähän varkain.

Täytteenä aiemmin päivällä paistetusta kanan rintafileestä leikattuja paloja, fetaa, ananasta, punaista paprikaa, punasipulia ja emmentaljuustoraastetta. Pitkälti siis kaikkea, mitä keskivertoperheen jääkaapista löytyy.

Helppoa, nopeaa ja äitipisteitä ropisee kuin huomaamatta! ;)



Amerikan ihmemaa, osa #4

Kuluneena kolmena tiistaina olen käsitellyt erilaisia kulttuuri- ja tapaeroja Suomen ja Yhdysvaltojen välillä. Tällä kertaa pureudun Utahin erikoisuuksiin - niihin asioihin, joihin ei niinkään törmää toisaalla Yhdysvalloissa.

Tämä on samalla eräänlaisen sagan loppu - tiistaiset kulttuurieroihmetykset nimittäin loppuvat tähän, neljänteen osaan - ainakin tällä erää. Katsotaan, josko keksisin jotakin uutta mukavaa hieman vastaavalla twistillä - toiveita saa, ja pitääkin esittää!

Aiemmat osat löytyvät täältä:
#1 - #2 - #3


Paikalliserikoisuuksia. Utahin paikalliserikoisuuksista voisi mainita ainakin uhkapelaamisen. Esimerkiksi lottoamisesta Utahissa on aivan turha haaveillakaan, sillä se lasketaan juurikin uhkapelaamiseksi (tässä aika hyvä käytännön esimerkki). Tästä syystä lottokuponki laitetaan usein vetämään esimerkiksi Wyomingin puolella. Alkoholilain kanssa ollaan äärimmäisen tiukkoja - jos samassa rakennuksessa edes säilytetään alkoholia, paperit täytyy varautua näyttämään. Jos sinulla on mahdollisuus edes ostaa alkoholia (vaikket ostaisikaan - esim. ravintolaan syömään mennessä), saat jälleen näyttää papereita. Myös ikäraja on eri kuin Suomessa, 21.

Pääsin 2015 tammikuussa tuskailemaan tämän kanssa ihan viimeisen päälle - Jimmy Pardon stand up -keikka, exit täydellisen tukossa, passi ja ajokortti varmuuden vuoksi pois lompakosta. Papereita olisi pitänyt olla todisteeksi, mutta onneksi Kela-kortti ja mätsäävät nimet maksukorteissa riittivät. Myöhemmin - eri päivänä - käytiin tsekkaamassa Zest-ravintola, jossa päästiin taas vilauttamaan papereita - ja mehän mentiin ihan vain syömään. Tässä kohtaa lienee hyvä mainita sekin, ettei meistä kumpikaan edes juo alkoholia - toisin sanoen, sinänsä aika hupaisaa.



Uskonnon näkyvyys. Myös mormonius näkyy. Jos nyt jo pelkkä Temple, muistomerkit ja äsken mainitut rajoitteet (alkoholi, uhkapelaaminen) eivät ole riittävä näyttö, myös sunnuntait ovat oivallisia päiviä todeta osavaltion olevan mormonivoittoinen. Koska kaupassakäyntiä (eli rahan kulutusta) ei käytännössä katsoen suvaita mormoneille sunnuntaisin, kaupoissa on jokseenkin tyhjempää tällöin. Riippuu pitkälti siitä, missäpäin on sunnuntaina liikkeellä- konservatiivinen ja mormonivoittoinen Provo on hiljainen, liberaalimpi Salt Lake puolestaan eläväisempi. Ei tyhjää, mutta normaalia ruuhkattomampaa kyllä. Myös esimerkiksi City Creek Center aivan Salt Laken keskustassa pysyy sunnuntaisin visusti suljettuna juuri sen vuoksi, että rahoitus on tullut mormonikirkolta.


Uskonnon vaikutus - sillä nimittäin on ihan oikeasti väliä, oletko LDS vai et. Salt Laken alue on kohtalaisen sallivaa, kuten äsken sivusinkin - mutta esimerkiksi etelämpään, Provoon mennessä mormonien vaikutus ja määrä moninkertaistuu. Siinä, missä Salt Lake countyn asukkaista vain hieman reilut 50% kuuluu LDS-kirkkoon, Utah countyssa vastaava määrä on 88% (ja countyn suurimmassa kaupungissa, Provossa, lukema on 98%)! LDS-yhteisöltä saa valtavasti tukea, apua ja toisaalta mormonikirkkoon kuuluminen ihan oikeasti myös auttaa esimerkiksi työnsaannissa; toisaalta, kirkkoon kuuluminen tuo mukanaan myös melkoisesti velvollisuuksia. Tästä(kin) voin kirjoittaa lisää, mikäli teillä on kiinnostusta lukea!



Moniavioiset mormonit? Moniavioisuus eli FLDS ei näy katukuvassa Pohjois-Utahissa - lähinnä vasta siinä vaiheessa, jos suuntaa etelämmäs St. Georgen suunnalle. Muuten moniavioisuus ja fundamentalistisen mormonikirkon edustajat eivät erityisemmin pistä silmään. Jos halutaan monimutkaistaa asioita vielä lisää, kaikki FLDS-kirkkoon kuuluvat eivät todellakaan kuulu varsinaiseen vanhoilliseen lahkoon, joka monelle varmasti on tutumpi juuri erilaisen pukeutumisen, tiukkojen sääntöjen ja hieman kiistanalaisten profeettojen suhteen. Tästä hyvänä esimerkkinä Brownin perhe, joista on kuvattu TV-sarja Sisarvaimot (Sister Wives). Sarjaa esitetään myös Suomessa, muistaakseni TLC:llä.

Lopuksi vielä muutamia erityismainintoja...

Jäätä ei käytetä ainoastaan juomien sekaan. Sen sijaan utahlaiset tykkäävät käyttää isoja jääpaloja siihen, että niiden kanssa lasketaan esimerkiksi mäkeä. Kätevää, eikö vain?

Entä oletko kuullut Utahin omasta fry saucesta? Jos et, et ole menettänyt yhtään mitään. No - minun mielestäni ainakaan...

LDS-lähetyssaarnaajat ja lentokenttä. Ei ole millään tavalla epätavallista, että lapsiaan maailmalta kotiin odottavat mormonivanhemmat tukkivat lentokentän aulan. Nyt, kun SLC:n lentokenttää remontoidaan, olisi lähetyssaarnaajille tarkoituksena ilmeisesti rakentaa kokonaan oma tuloaulansa.

Utahilaiset taitavat myös olla sukua suomalaisille. Yleinen vitsi nimittäin on, että Utahissa kukaan ei käytä vilkkua esimerkiksi kaistaa vaihtaessaan...

Kirosanat ovat löytäneet korvaajansa! F-alkuinen sana on esimerkiksi suuhun sopivammin fudge tai ef-word, se tulenpunainen alakerran mesta ei suoraan käännettynä ole helv*tti vaan heck - ja niin edelleen.

Naimisiin mennään nuorena. Naimisiin mennään (LDS)-nuorten keskuudessa tavallisesti hyvinkin aikaisin, ja yhdessä suurimmilta osin myös pysytään.


Ja muuten - Utahin vuoristomaisemia pääsee ihastelemaan myös suomalaisesta televisiosta! Tsekkaa mm.
  • Sisarvaimot (1. kausi, TLC)
  • Fit to Fat to Fit (Fitistä Fätiksi ja takaisin, jaksot 1 ja 7)
  • Flip Men (molemmat kaudet)
  • My Five Wives (Viisi Vaimoani, TLC / Liv, molemmat kaudet)
  • Barter Kings (Vaihtokauppiaiden kuninkaat, Jim, osa jaksoista)
  • Diesel Brothers (Kutonen)
  • Breaking the Faith (Pako Lahkosta, TLC)

Tältä näyttävät liikenneopasteet - Utah on "The Beehive State" (Mehiläispesä-osavaltio), joten opasteet noudattavat samaa linjaa.

Utahissa tykätään kennojen lisäksi lisäillä vähän muutakin liikenneopasteisiin - nimittäin kaksi ylimääräistä nollaa numeroiden perään. 



Tarina kipeästä takapuolesta

Tapahtuipa eräänä tavallisena talvi-iltana.

Siis eilen.

Lapsella alkaisi kerho alkuillasta naapurikylässä, mikä oivallinen tilaisuus laittaa sohvannurkkaan kiinni kasvanut äiti liikkeelle! Hetkellisestä mielenhäiriöstä johtuen puhelin etsiytyi käteen ja omalle äidille lähti viesti - josko hän voisi lainata hiihtoa syvästi inhoavalle lapselleen suksia ja monoja. Sehän onnistui, joten joitakin hetkiä myöhemmin autossa olivat paitsi lapsi, myös sukset, sauvat ja monot.

Voilà, liikkeelle!

Pic or didn't happen, right?
Kun lapsi oli saateltu kerhonohjaajan hellään huomaan, lähti äiti innokkaalla mielellä autoon vaihtamaan monoja jalkaan. Mieli oli virkeä - ehkä se hiihto ei niin kamalaa olisikaan, ja ainakin minulla olisi vielä reilun tunnin verran aikaa reippailla! Mahtavaa kerrassaan.

En osannut epäillä mitään vielä siinäkään vaiheessa, kun taistelin monot siteisiin ja nappasin pakollisen "jos siitä ei oo kuvaa, sitä ei tapahtunut" -kuvan. Epäilevä Tuomas alkoi nostaa päätään vasta silloin, kun suksi ei luistanutkaan. Epätoivoiset etenemisyritykset todellakin olivat epätoivoisia, ja lopulta alkoi turhauttaa. Soitto äidille selvitti, että voitelu ei välttämättä osunut nyt aivan kelin mukaiseksi, mutta sain muutamia vinkkejä voiteen rapsuttelemiseksi pois.

Hetkeä myöhemmin, uutta intoa puhkuen jatkoin mäkeä ylös ja muka pienen lepohetkeni ansainneena huokaisin helpotuksesta - sukset lähtivät lopulta luistamaan alamäkeen. Vaan eipä iloa kauaa kestänyt.

Ensin töppäsivät sukset - ennätin kuitenkin tehdä korjausliikkeen, josta johtuen sukset lähtivät luisumaan kumpikin omalle sivulleen ja tasapaino horjahti taakse. Kun yhtälöön yhdisti vielä jään päälle liukuneet sukset, lähtivät jalat alta ja ensimmäisenä maakosketuksen mukavan kovaan pintaan otti takamus. Komean ilmalennon kautta, tottakai!

Hetki meni, että sain kammettua itseni ylös. Hommasta sisuuntuneena päätin lähteä takaisinpäin - tyhmät sukset, tyhmä hiihto. En ala!

Oikeastaan ei edes niin hirveästi sattunut, ennen kuin pääsin takaisin sisälle odottelemaan kerhon loppumista. Vasta istuskellessa alkoi tuntua ikävältä ja muutamaa tuntia myöhemmin kotona tuntui siltä, että koko takamus on tulessa. Ei voi kumartua eteenpäin, suorassa ei pysty istumaan - lantion käyttäminenkin asennon vaihtamisessa oli sula mahdottomuus, joten kaikki tällaiset asiat täytyi hoitaa käsivoimin.

Tänään lääkäri antoi tuomion siitä, että häntäluussa luultavasti on hiusmurtumia ja hellänä se saattaa pysyä useammankin kuukauden. Jippii! Ei auta kuin syödä särkylääkettä ja pitää peukkuja sille, että pääsisi vähän vähemmällä.

Tarinan opetus? Ei ole. Mutta opettaahan kantapään kautta, että kaatuminen sattuu. Varsinkin, kun ahteri on ensimmäisenä ottamassa vastaan iskua. Pitänee kerryttää entistäkin isompi rasvakerros...

P.S. - muistan nyt hyvin elävästi sen, miksi en tykkää hiihtämisestä.

P.P.S. - veikkaan, että seuraavan kerran olen suksilla vähintään samanmoisen tauon jälkeen, kuin nytkin - rapsakat kymmenen vuotta meni nopeaan. Tai voisihan sen ajan vaikka tuplatakin.

Muuttoauto EU:n ulkopuolelta Suomeen, osa #1

Olen kirjoittanut tämän tekstin alun perin silloin, kun muuttoautoprosessi alkoi olla loppusuoralla. Tunnelmat olivat aika sekavat - toisaalta harmitti, että lähdettiin koko riepotukseen ja toisaalta taas tuntui siltä, että vältyttiin monelta harmilta tämän paperisodan tuloksena.

Lähtisinkö samaan prosessiin uudelleen? Ehkä, ehkä en.


Ainakin olisin seuraavalla kerralla skeptisempi ja osaisin varautua paremmin siihen, että saan repiä hiuksia päästäni monta kertaa ja vierailla useammankin eri viranomaisen luona - sellaistenkin, jotka edustavat täysin samoja asioita.

Toisaalta, meilläkin suurimpana syynä taustalla oli raha, tai paremminkin sen säästäminen. Vastaava auto Suomesta ostettuna olisi maksanut mansikoita, joten miehen olemassaolevan auton muuttaminen Suomeen oli yksinkertaisesti järjellisin ja rahaa säästävin ratkaisu. Samalla kontissa pääsi Suomeen myös kodin tavaraa, vaatteita ja muita sellaisia asioita, jotka muutoin olisivat jääneet Yhdysvaltoihin.

Tässä jokseenkin tiivistetysti se kaikki, jota olemme käyneet paitsi Tullin, myös eri viranomaisten kanssa.

1. Huolintafirman etsiminen ja palkkaaminen
Ensimmäisenä auton muuttopäätöksen jälkeen alkoi huolintafirman etsiminen. Tietysti auton muuton voi hoitaa yksityishenkilönäkin, mutta huolintafirman kautta hommat sujuivat ainakin meillä kohtuullisen kivuttomasti ja ylenpalttinen papereiden pyörittely jäi ammattilaisille. Stressikertoimet olivat jo muutenkin korkealla, joten oli suuri helpotus voida vierittää osa paperitöistä toiseen osoitteeseen, ammattitaitoisille ihmisille.

2. Vakuutukset, USA:n paperityöt ja valmistautuminen
Sopimus huolintafirman kanssa  sisälsi meillä vakuutuksen ja päätöksen siitä, tuodaanko auto kannella vai kontissa. Me valitsimme kontin, jonne ostimme myös kosteutta imeviä tyynyjä (note: auto saapui Suomeen tavaroineen päivineen täysin homeetta ja hajuttomana). Ennen auton kontittamista piti tietysti hankkia tarvittavat paperit.

Meidän tapauksessamme pankilta pyydettiin kirjallinen lupa auton muuttamiselle Suomeen, joka seurasi Titlen alkuperäiskopion kanssa autossa Suomeen. Ilman pankin dokumenttia autoa olisi ollut mahdotonta tuoda Suomeen ihan siksikin, että lainaa on vielä muutamat tuhat dollaria jäljellä. Kontti sinetöitiin Kaliforniassa miehen itse tätä valvoessa ja avattiin ensimmäistä kertaa vasta Suomessa, ja koko prosessi videoitiin huolintafirman toimesta. Pisteet tästä! Toisaalta, autosta (sisältöineen) kannattaa ottaa aina myös omaa kuva- ja videomateriaalia. Näin on olemassa tuplavarmistus sen varalta, että jotain pääseekin matkan varrella sattumaan.

Meidän automme matkasi Kaliforniasta Suomeen Panaman, Houstonin (TX) ja Lontoon kautta. Kokonaisuudessaan aikaväli auton jättämisellä satamaan Kaliforniassa ja noutamiseen Hämeenlinnassa oli noin 6-7 viikkoa.

3. Auton tullaaminen Suomeen
Ensimmäinen varsinainen toimenpide Suomessa oli auton tullaaminen (osa 1). Me olimme mukavuudenhaluisia ja maksoimme tästä pienen ekstramaksun, noin viitisenkymmentä euroa, huolintafirmalle, ja vältimme paperisodan. Painotan edelleen sitä, että koen tuon rahan ehdottomasti oikein käytetyksi - taas yksi stressinaihe vähemmän, ja paperit tulivat takuulla oikein täytetyksi Tullia varten. Täytimme muodollisuuksia varten muutaman lapun huolintafirmalle, jotta he saivat ihan luvan kanssa hoitaa meidän autoomme liittyviä asioita.

Tässä välissä me puolestamme menimme auton tietojen kanssa vakuutusyhtiöön ja otimme autoon liikennevakuutus.

4. Autolla myös tien päälle?
Jos autolla halusi päästä Suomessa ennen varsinaista tullausta ajamaankin, olivat siirtokilvet seuraava vaihe. Huolintafirma hoiti meille siirtokilvet pyynnöstämme täysin ilmaiseksi, joten meidän tehtäväksi jäi ainoastaan noutaa auto Hämeenlinnan terminaalilta, tarkastaa auto sisäitöineen ja ajella kotiin. Tankkikin oli melkein täynnä, joten saatiin hetki nauttia halvan (USA:n) bensan ylellisyydestä. Harmi, että sitä iloa ei kauaa kestänyt...

Kun auto oli fyysisesti hyppysissä, koitti paluu takaisin vakuutusyhtiöön ja tarkempien tietojen kanssa ottamaan autoon kunnollinen vakuutus kaskon kanssa. USA:n vakuutuksista saadulla claims paid -tositteella saatiin muunnettua myös Yhdysvaltojen "bonukset" Suomibonuksiksi.

5. Se oikea ja pitkää pinnaa vaativa paperisota
Varsinainen paperisota Tullin kanssa alkoi. Jouduin anomaan jo kahdesti lisäaikaa Tullin papereille, sillä ensimmäinen lähetetty paperinippu ei selvityksineen ollut Tullin mielestä riittävä. Kaiken kaikkiaan Tullille lähetettiin mm. auton kauppalasku, titlen originaalikopion kopio (alkuperäinen kun on siellä pankilla), USA:n viimeisin rekisteröintitodistus, vakuutustodistukset 6kk ajalta taaksepäin (sekä kokonaiset vakuutuskirjat), pakkauslista auton sisällöstä, tälle erillinen tullauslomake, ajoneuvon yksilöintilomake & muuttovakuuslomake ja allekirjoitettu todistus muuttotavaran oikeellisuudesta, kopio passista kokonaisuudessaan - kaikkine sivuine päivineen... Lisäksi ulkomailla asumista on todisteltu mm. renter's policylla, vakuutuksilla, kolmen vuoden taakse ylettyvillä luottokortin yhteenvedoilla ja erinäisillä laskuilla.

6. Visiitti katsastuskonttorille
Seuraavaksi oli vuorossa vierailu katsastuskonttorilla. Tulli halusi autosta omaan pakettiinsa liitettäväksi rekisteröintikatsastuslomakkeen, joten auto piti viedä katsastukseen. Oltiin siinä kohtaa onnekkaita, että autoon piti asentaa vain takasumuvalo kytkimineen ennen katsastamista - sivuvilkut meiltä jo löytyi, eikä eteenpäin palanut keltaisia valoja, kuten monissa USA:n autoissa.

Auto meni katsastuksesta läpi, joten katsastuskonttori lupasi faksata oman osuutensa papereista suoraan Tulliin - mekin lähetimme samana päivänä lisäselvityspakettimme.

7. Tullauspäätöksen odottaminen
Kun katsastuspäätös oli hyväksytty ja Tulli toimitti virallisen päätöksensä tullattavasta euromäärästä (joka muuttoauton tapauksessa oli nolla), pääsimme hakemaan konttorilta Suomi-kilvet autoon ja paperisota oli taputeltu. Rajoituksiahan Tulli toki antaa esim. ajoneuvon myyntiin ja käyttöön liittyen - näistä pääsee lukemaan päällisin puolin esim. täältä.

Vielä ennen suomalaisia rekisterikilpiä autossa matkusti mukana melkoinen määrä papereita. Jotta ajeleminen muuttoautostatuksella paiskatulla autolla on laillista, mukana täytyy olla USA:n (uusin) rekisteröintitosite, Title, pankin kirjelmä ajoneuvon muutosta, Tullin ajo-oikeuteen oikeuttava paperinippu, sekä USA:n vakuutuspaperit. Tämä korvataan lopuksi yhdellä, ainoalla suomalaisella paperinkappaleella - sekä tietysti niillä rekisterikilvillä.


Mikä aiheutti eniten harmaita hiuksia?

Jopa katsastuskonttorin ihmiset tuntuivat sekoittavan käsitteet muuttoauto ja tuontiauto keskenään. Kävin ennen rekisteröintikatsastusta valtion katsastuskonttorilla, joka lykkäsi minulle käteen lisäselvitysliite M1N1:n. Yksityinen konttori, jossa olin aiemmin vieraillut, ei ollut koko lapusta maininnut mitään, joten paniikki meinasi iskeä - M1N1 oli täynnä (64 kohtaa) maahantuojalta kirjallisesti selvitettävää infoa, kello lähenteli iltapäiväneljää ja aika auton katsastukselle oli seuraavana aamuna kymmeneltä.

Yritin lapun käteeni työntäneelle, vanhemmalle katsastusmiehelle selittää, että tämä ei ole tuontiauto, tämä on muuttoauto. Sain vastaukseksi aavistuksen ivallista naurua ja kommentin siitä, että ettehän te naiset tietenkään mitään näistä asioista ymmärrä.

Seuraavana aamuna soitin paniikissa yksityiselle katsastusasemalle, jossa aiemmin vierailin - tai tarkemmin kyseisen konttorin toiselle pisteelle, jossa ei ollut työntekijävajetta. He käskivät (luojan kiitos!) heittää koko lisäselvitysliitteen menemään, ja kaiken päälle päästiin heille katsastamaan autoa puoli tuntia ennen sitä aikaa, joka toiselle konttorille oli varmuuden vuoksi varattuna. Muuttoauton kanssa voi siis todella helposti tulla höynäytetyksi ihan senkin vuoksi, että tämän katsastajan lisäksi myös monet muut tahot sotkivat meidän automme useasti tuontiautoksi. Ja tuontiautoilla kun on huomattavasti tiukemmat maahantuontisäännökset, kuin muuttoautoilla...

Toki myös papereiden kanssa saa olla tarkkana. Meillä oli miehen järjestelmällisyyden vuoksi onneksi kaikki tarvittavat paperit tallessa - ja enemmänkin - sillä papereita tarvittiin huomattavasti enemmän, kuin aluksi osattiin kuvitellakaan. Ja tämä siis Suomen päässä, ei USA:n! Suomen viranomaiset tahtoivat nähdä ties millaisia dokumentteja, joihin ei osattu ennalta varautua ollenkaan. Jos siis mielii autoa tuoda muuttoautona EU:n ulkopuolelta, kannattaa dokumentoida aivan kaikki, mitä mieleen vain tuleekaan - ja vielä vähän ekstraa. Myös, mitä alkuperäisempi, aina parempi.

Jos auton mukana tulee muuttotavaraa, kuten meillä, saa viimeistään USA:n päässä satamassa aika tarkan luettelon mukaan niistä asioista, joita autoon ei saa pakata mukaan. Lähinnä listalla on lääkkeitä, alkoholia, tupakkatuotteita, huumausaineita ja aseita - ei siis välttämättä ihan sellaista omaisuutta, jota kaikki nyt järjestelmällisesti kantaisivat valtameren yli mukanaan. Me tehtiin listaa tavaroista muistin perusteella vasta Suomessa - meitä viisaammat olisivat tehneet tämän jo autoa pakatessa, niin Tulli ei pyytäisi näistä vielä lisää tarkennuksia.

Ja tietysti, ne rajoitukset ajoneuvon myynnin, kuljettamisen ja lainaamisen suhteen. Näistä tosin tulee Tullilta aika tarkat ukaasit postitse, joten ei huolta ;)

Meillä kävi siinä mielessä hyvä munkki auton tuomisen osalta, että auto oli ostettu muutamaa kuukautta ennen 2014 heinäkuuta. Jos ostopäivä olisi ollut 1.7.2014 tai sen jälkeen, eipä oltaisi tuotu autoa vielä vanhoilla, kivoilla säännöksillä (ja verottomasti!) Suomeen. En kuitenkaan sen tarkemmin tiedä, kuinka paljon homma muuttui tuon jälkeen - meillä kävi hyvä tuuri.

Mitä palveluja me käytimme?

Ol' sie miun Valentiinoksein! Siispä, Valentine's Day 2015 Salt Lakessa

En muuten yleensä tykkää käyttää superlatiivia yhtään mistään. Myös maailman paras on mun mielestäni ehkä kliseisin (ja ällöttävin) mahdollinen ilmaisutapa. Mutta nyt, koen olevani oikeutettu olemaan vähän ällöttävä. Kyseessä nimittäin on jonkinlainen yritys tiivistelmästä sen suhteen, kuinka me vietimme ystävänpäivää vuonna 2015.

Luvassa ällöromantiikkaa.

Miehelle mausteeksi rakkaudentäytteisiä sanoja. Ah! Imelää!

Ja tällaiset räpylät tuleva rouva sai ystävänpäivänä. Kuva tosin pari päivää myöhässä otettu...
Meillä oli tarkoituksena nukkua pitkään. Oli - minä olin kovin malttamaton antamaan miehelle omaa, omasta mielestäni varsin mielikuvituksetonta lahjaani, joten taisin ensimmäisen kerran pompata ylös sängystä kuuden ja seitsemän välillä. Siirtelin lahjani toimiston syövereistä sängyn alle makuuhuoneeseen ja teeskentelin tunnin verran nukkuvaa, kunnes minun vain yksinkertaisesti oli pakko tuuppia tyyppi hereille.

Yleensä mies ei niinkään perustaisi siitä, että jäädään lojumaan sänkyyn ihan toimettomina. Tällä kertaa teki kuitenkin poikkeuksen sen sijasta, että oltaisiin taisteltu kylppärivuorosta (ja siitä, kumpi parka joutuu petaamaan sängyn).

Tällä kertaa minun kuitenkin erikseen käskettiin pysytellä hetki sängyssä. Mies karkasi puolestaan toimistoon ja palasi takaisin keltaisen kirjekuoren kanssa. Kuoresta paljastui kovin ihana ja henkilökohtainen kortti - juuri sellainen, joka sai sopivasti kyynelkanavat avattua. Kauaa ei jaksettu lopulta sängyssä lojua, vaan taistelu kylpyhuoneen herruudesta odotti lahjojenvaihdon jälkeen. Hassua sinänsä, että minun mielestäni kehitin varsin mielikuvituksettoman lahjan - ja silti, mies tuntui tykkäävän!





Totuttuun tapaan saatiin pitää melkoista kiirettä, että ehdittiin ottaa lopun päivän aikataulu kiinni. Mies oli varannut minulle puoli yhdeksitoista ajan pedikyyriin ja kasvohoitoon, jonne tietysti lähdettiin hyvissä ajoin - siis kymmenen minuuttia myöhässä. Kun yhtälöön lasketaan vielä se, että minä jouduin toimimaan kartanlukijana, ajoimme pariin otteeseen paikan ohitse, joten olimme hetken jos toisenkin myöhässä sovitusta ajasta.

Yvette ei kuitenkaan tuntunut olevan ollenkaan pahoillaan, vaan jutteli huoneen ulkopuolella miehen kanssa niitä näitä sillä välin, kun minä vaihdoin rentouttavampaa ylle ja pujahdin lämpimien peittojen ja ruusunterälehtien sekaan odottelemaan kasvohoidon alkamista. Kahta tuntia myöhemmin posket olivat pehmeät kuin vauvan peppu, käsissä ja kasvoilla ollut suklaanaamio tuoksui edelleen ja varpaita koristi pedikyyrin lopputuloksena kirkkaanpinkki lakkaus. Ja koska mies oli onnellisen myöhässä minun hakemisestani, valikoimme Yvetten kanssa vielä illan mekkoon soveltuvan kynsilakan - ja sormenkynnetkin saivat koristusta.

Kirsikkana kakun päällä - mies oli järjestänyt koko session ajaksi minulle kuunneltavaksi lempimusiikkiani, mussutin pedikyyrin aikana suklaata ja siemailin jäävettä. Ei ollenkaan hassumpi päivänavaus! Yvette oli myös äärimmäisen kiinnostunut Suomesta ja kyseli paljon Suomeen matkustamisesta, halusi vielä puhelinnumeronikin. Ihana, rentouttava kaksituntinen!





Minun ei ollut tarkoitus tietää mitään siitä, minne suuntaamme seuraavaksi - vaan olin suorittanut salapoliisityöni varsin mallikkaasti suihkussa edellisenä iltapäivänä, joten päivän kohde #2 oli tiedossa. Lähdimme siis ajelemaan West Jordanista toiselle puolelle Salt Lakea, Utah's Hogle Zoo'n. Jonot olivat aivan mielettömät - jätettiin auto hyvän matkan päähän ja käveltiin lippuluukulle, tai tarkemminkin sanoen ties kuinka pitkän matkan päähän lippuluukusta.

Näytti siltä, että jokainen Utahissa ja lähiosavaltioissa asuva pariskunta oli päättänyt tulla käymään eläintarhassa, joten jonottamisessa tuntui menevän pieni ikuisuus. Lopulta meidän edellämme oli enää yksi perhe - mutta tietysti, tämä kyseinen perhe viihtyi luukulla reilun vartin. Tässä vaiheessa mies patisteli minua menemään jo edeltä toiseen jonoon, jossa lippuja näytettiin kertaalleen sisäänpääsemiseksi, sillä edessä olleen pariskunnan nainen oli päätynyt tarkastelemaan heidän lippujaan hieman sivummalle.

Puolta minuuttia myöhemmin meillä oli omat lippumme kädessä, toinen minuutinpuolikas myöhemmin tallustelimme jo porttien sisäpuolella - ja katsoimme, kuinka meidän edellämme ollut pariskunta tukki nyt onnekkaasti sisääntuloa. Kannatti kurvata ohitse!

Hogle Zoo oli suunnattoman suloinen - harmi vain, että myöhästyttiin aavistuksen eläinten lahjojen avaamisesta. Suomituristille paikalla oli paljon erikoisempia eläimiä, mies puolestaan taivasteli minun silmiini kovin tavallisia ilveksiä ja susia. Molemmille meistä iski melkoisen kova suru puseroon siinä vaiheessa, kun päädyimme katselemaan jääkarhuja. Oli vain niin kovin selvää, että ressukat ovat hyvin kaukana omasta, luonnollisesta elinympäristöstään - eikä me lopulta yksinkertaisesti voitu jäädä katselemaan jääkarhujen elämää enää pidemmäksi aikaa, vaan oli pakko lähteä pois. Oli kovin selvää, että Hogle Zoossa pidetään ehdottomasti hyvää huolta eläimistä, mutta silti - suretti.




Eläintarhassa kiertelyn jälkeen oli aika palata takaisin tukikohtaan, valmistautumaan illan täsmäiskuun The Roofiin. Olimme olleet niinkin viisaita, että olimme edellisiltana vierailleet Redboxilla. Ei siinä mitään - olihan meidän ollut pakko vuokrata Gone Girl. Mutta kun sai alennettuun hintaan toisen elokuvan, pitihän sellainenkin tietenkin valita!

Ja kuinka unisia olimmekaan edellisenä iltana? Kovin - puolihintaisesta elokuvasta oltiin katsottu ehkä häthätää viisi minuuttia, joten urakkaa oli vielä jäljellä ennen palautuksen deadlinea - kello yhdeksään illalla. Pöytävaraus ravintolaan oli puolestaan puoli kahdeksalle, ja aikaa itsensä kaunistamiselle ja elokuvan katselulle jäi kutakuinkin ehkä tunnin verran, jos sitäkään.

Ja kuten arvata saattaa, minulla ei ollut meikin meikkiä naamassa vielä takaisin palatessamme - olin halunnut antaa ihon hengittää kasvohoidon jäljiltä. Lopulta kannoin vaatteet toimistoon, jossa katselimme elokuvaa kannettavalta - vaihtelin vaatteet ja laitoin korut siinä elokuvaa katsellessa. Loppu elokuvasta katsottiinkin osittain kylpyhuoneessa minun meikatessani, osittain toimistossa - mies yritti välistä huudella minulle, mitä milloinkin tapahtuu. Tuttuun tapaan lähtö venyi aavistuksen siitäkin huolimatta, että kelattiin elokuvaa aika ronskistikin. Vähän jäi harmittamaan, mutta pakko oli ehtiä palauttaa molemmat elokuvat ennen lähtöä ravintolaan.




Vaikka vähän myöhässä oltiinkin, yllätettiin tällä kertaa itsemme. Liikennettä keskustan suuntaan oli mukavan vähän, ja suomalaispainotteisen navigoinnin ansiost... Siis, siitä huolimatta löysimme vaivattomasti perille parkkihalliin Joseph Smith Memorial Buildingin alle. Ravintolaahan minulle ei oltu kerrottu etukäteen - se oli oikeastaan yksi päivän tarkimmin varjelluista salaisuuksista. Ja pakko myöntää - minulla loksahti leuka auki jo siinä vaiheessa, kun kävelimme parkkihallista sisälle rakennukseen. Vielä hämmästyneempi olin siinä vaiheessa, kun tajusin meidän olevan hississä matkalla kohti ylintä kerrosta. Mies oli varannut meille pöydän parhaalta paikalta - suoraan ikkunoiden ääreltä siten, että minulle avautui suora näkymä Templeen ja sen edustalla olevaan puistoon.

Minne me sitten päädyimme? The Roofiin. Vaikka linkki ei juuri meidän pöytämme äärelle viekään, on ehdottomasti näkemisen arvoinen - ja näkymä oli kieltämättä vielä vaikuttavampi pimeällä!

Lämmintä, pehmeää leipää kannettiin pöytään jokaisessa mahdollisessa välissä, vesilasi täyttyi heti, kun erehdyit ottamaan yhdenkin siemauksen suunkostukkeeksi. Suomalaiselle mörrimöykylle tämä kaikki oli järjetöntä ylellisyyttä, ja muistin asiasta mainita myös miehelle - joka lähinnä naureskeli sitä, että minun sietäisi alkaa tottua kunnolliseen kohteluun. Mehän olimme pitkälti paastonneet koko päivän juuri ravintolaa ajatellen - tiesin ainoastaan sen, että saan syödä juuri niin paljon kuin haluan, joten päivän paasto ei oikeastaan edes haitannut.

Tarjolla oli jättimäinen buffet pääruokia, ihania salaatteja ja kalaa - ja entäpä sitten ne jälkiruoat... Niitä oli ainakin tuplasti pääruokia enemmän! Ensimmäisen lautasellisen tyhjennyttyä pöytään kannettiin kukkakimpun näköinen asetelma, joka lopulta paljastui miehen minulle erikseen tilaamaksi, yksittäiseksi ruusuksi - joka tosin oli koristeltu muiden, pienempien kukkien avustuksella entistäkin näyttävämmäksi.



Hyvä, että olin edes ehtinyt kunnolla kiittää ruususta, kun vanhempi herrashenkilö tuli koputtamaan miestä olkapäälle. Olemme hänen mielestämme kuulemma suorastaan vastustamattoman suloisia yhdessä - ja hän kysyikin, haluaisimmeko hänen ottavan meistä muutaman kuvan. Miehet siirtävät yhdessä meidän pöytäämme hieman sivummaksi ja poseeraaminen Templen edessä alkoi. En ihan takuulla olisi koskaan (suomalaisessa) elämässäni uskonut, että tunnen oloni jollakin tapaa jopa luontevaksi kameran edessä, täysin vieraalle ihmiselle poseeratessani. Hullua.

Harmi sinänsä, että ruoat olivat suunnattoman hyviä - olo oli aika täyteen tupattu siinä vaiheessa, kun suunnittelin siirtymää pääruoista jälkiruokiin. Mies kuitenkin pysäytti minut ennen, kuin ehdin edes lähteä suunnitelmasta toteutukseen.

"I have something for you that I would like you to take to Finland with you."

En oikeastaan osannut edes ajatella mitään - nyökyttelin vain hymysuin, kun mies alkoi kaivella povitaskuaan.

Pienestä rasiasta paljastui sormus. Kyse ei kuitenkaan ole kihloista, sen tiesin jo heti ennalta - mies on niin moneen otteeseen vannottanut, että haluaa kihloja varten kunnioittaa isääni ja kysyä hänen lupaansa ennen kyseisen askeleen ottamista. Sen sijaan sen hetken jälkeen vasenta nimetöntä koristi promise ring. Vielä merkityksekkäämmän sormuksesta tekee se, että se on kuulunut miehen isoäidille. Tarina itsessään on kovin perinteinen - isoäiti oli toivonut miehelle sormuksen antaessaan, että hän antaa sen sitten sille oikealle tytölle. Tuli aika onnellinen olo.

Kun navat oli tupaten täynnä vielä herkkujakin, lähdimme lähes kirjaimellisesti pyörimään keskustaan. Autolle oli ravintolassa vierailun seurauksena kolmen tunnin parking validation, joten ajateltiin ottaa loppuajasta ilo irti. Tutkailimme aikamme J. S. Memorialin katukerrosta sekä rakennuksen kupeessa olevaa puistoa - kävimme ihmettelemässä myös City Creekin valaistusta ennen kotiinlähtöä. Ja pienistä asioista sitä ihminen voikin tulla onnelliseksi - oli hirveän ihanaa katsella, kuinka pariskunnat tulivat pyytämään ottamaan heistä kuvia, ja kuinka onnellisilta kaikki näyttivät.

En olisi ikinä osannut odottaa näin ihanaa, tunnelmallista ja muistorikasta ystävänpäivää. 

Kyllä mä aika kovasti tuosta miehestä taidan tykätä.



Tuolla ylimmässä kerroksessa, vasemmalla eli "valottomalla" puolella me syötiin. <3


Amerikan ihmemaa, osa #3

Ystävänpäivän kunniaksi (tai kenties ehkä jopa siitä johtuen?) hieman sekalaisempi otos sellaisista eroista, jotka syystä tai toisesta jäivät sanomatta edellisissä postauksissa. Toisin sanoen sellaisia eroja, jotka tulivat mieleen vasta sen jälkeen, kun ennätin jo painaa 'julkaise'-nappulaa...

Tämänviikkoinen sukellus Amerikan Ihmemaahan siis tässä!

P.S. - Illemmalla luvassa vielä varsinainen ystävänpäiväpostaus, pysyhän siis kuulolla!


Aiemmat tarinoinnit Amerikan Ihmemaasta löytyvät täältä:
  • Osa 1 (kulttuuri- ja tapaeroja neljän seinän sisällä)
  • Osa 2 (kulttuurieroja ihmisten ilmoilla)

Autolla ostoksille... Lähes kaikkialle löytyy drive thrut (apteekit, kahvilat, viinakaupat, tutut ja kotoisat pikaruokaravintolat...) ja autosta ei toisin sanoen tarvitse välttämättä nousta ollenkaan. Apteekkien drive thrusta ollaan miehen kanssa kinasteltu ties kuinka pitkään - minun mielestäni se kun on ainakin lähes turha keksintö - mies puolestaan perustelee järkevyyttä sillä, ettei kipeänä ja räkä poskella tarvitse pukea pyjamahousuja kummempaa ylleen tai nousta autosta saadakseen lääkkeensä.

...Missä vaatteissa vain. Ei ne pyjamahousut varsinaisesti tunnu kuitenkaan mikään este olevan. Ihmisiä nimittäin näkee mitä erilaisemmin pukeutuneina ihan julkisillakin paikoilla - pyjamahousut voi yhdistää kätevästi esimerkiksi lenkkareihin tai flip flopeihin. Toimii. Toisaalta, myös (tiimi)hupparit ja farkut ovat ihan toimiva, kaikkialle soveltuva yhdistelmä.


Vuosimaksulliset kaupat. "Vain (vuosi)maksullisella jäsenkortilla sisään kauppaan ja tarjousten äärelle" (Costco!) -tyyliset ratkaisut eivät myöskään ole Suomesta tuttuja, kuten eivät useimmat järjettömät pakkauskootkaan. Toisaalta hinnat ovat huomattavasti mukavammat suomalaisnäkökulmasta katsoen, vaikka mistään suunnattomasta hintaerosta nyt ei voidakaan puhua. Hinnathan Utahissa ovat verottomia, toisin sanoen verot ostoksiin lisätään vasta kassalla. Vero ei kuitenkaan ole erityisen huomattava - jos ei penniä venyttäen ole ostoksiaan tekemässä, on vero kohtuullisen huomaamaton lisä. Hinnoista lienee erikseen ihan aiheellistakin mainita myös siitä, että bensa on suorastaan naurettavan halpaa suomalaiseen verrattuna.

Kauppojen koko ja aukiolo. Lähi-Winco noin kymmenen minuutin kävelymatkan päässä oli melkoinen pelastus - ainakin tällaiselle herkuttelijalle, jonka herkkuhimot saattoivat iskeä mihin tahansa aikaan vain. Kokoluokka paikallisilla lähikaupoilla on minun silmiini ainakin suomalaisen, keskiverto-Prisman tai -Citymarketin luokkaa, hinnat jonkin verran suomalaisia alhaisemmat ja esimerkiksi juurikin tämä lähi-Winco oli auki 24/7. Saman katon alta sai niin onnittelukortit kuin itse jauhettua kahviakin - tai vastaavasti sesongin mukaisia tuotteita ja jokaista eri sorttia Oreoita. Ja mikäli ei halua jutella kassaneidin kanssa, pääsee pienellä omalla viitseliäisyydellä aika sujuvasti läpi itsepalvelukassalla.


(Kauppojen) ruokavalikoimat. Aika monelta kuulee vähintään sen olettamuksen, että eihän USA:ssa voi kuin lihoa. Huonoa ja rasvaista (roska)ruokaa, herkkuja - kaikkea, mikä nyt ihmistä voikaan paisuttaa. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että USA:ssa on helpompaa pysytellä terveellisten ruokien parissa, kuin Suomessa. Mihin perustan tämän väittämän? Siihen, että valikoimat ovat aivan järkyttävän suuret. Toki, joka kulmalta löytyy Wendy's, Taco Bell, McDonalds tai Dunkin' Donuts, ja juuri tästä syystä onkin helppoa poiketa pikaruoan pariin - mutta toisaalta, suuressa maassa ja ison ihmismäärän keskellä on myös suunnattoman paljon varaa valita.

Toki, täytyy nähdä hieman vaivaa ja tietää, mistä lähteä terveellisiä ruokia ostamaan, mutta mahdotonta se todellakaan ei ole. Me kannettiin eritoten Costcosta paljon luomua kotiin - niin erilaisia hedelmiä, marjoja kuin salaattejakin - myös pähkinöitä, (manteli)maitoa ja kananmunia kului - ja kuluu meillä yhä - reilusti. Kaikki on siis ihan oikeasti vain ja ainoastaan itsestä kiinni, sillä terveellisiäkin vaihtoehtoja roskaruoan tilalle löytyy.

Tästä kuvasta ei todella käy ilmi se, kuinka järjettömän leveät (ja vaikeasti ohjattavat) nuo ostoskärryt todellisuudessa ovat! Tärppejä: etualalla 3-pack pursotettavaa kermavaahtoa, etuoikealla Squawia (jonka resepti blogissakin oli jokin aika takaperin). Takana (edessä) myös n. 60 kappaletta kananmunia ja noin 3-4 kertaa suomalaisen kirsikkatomaattipakkauksen kokoinen pakkaus kyseisiä tomaatteja - päällä pari pakettia karhunvatukoita.
Kauppojen valikoimat ihan yleensäkin. Ensinnäkin, jokaiselle asialle löytyy takuulla oma kauppansa. On haettu alue kuinka spesifi vain, sille löytyy taatusti oma aikansa ja paikkansa - se onkin sitten eri asia, ymmärtääkö ainakaan tästä suomalaisen näkövinkkelistä sitä, kuinka edes lähteä etsimään loppuun saakka spesifioituja palveluja tai liikkeitä. Itse kaupoissakin on vielä reilusti valikoimaa, ja mielellään ekstraakin.

Ravintolakäyttäytyminen. Ravintolaan on ainakin minulle huomattavasti helpompi mennä syömään Yhdysvalloissa, kuin Suomessa. Hinnat riippuvat tietysti täysin paikasta, jonne menee syömään, mutta lähtökohtaisesti voisin kuitenkin sanoa ravintolassa syömisen olevan halvempaa Suomeen verrattuna. Tarjoilija huolehtii alusta alkaen aivan kaikesta, on takuulla läsnä jokaisella hetkellä kun tarvitseekin (ja välillä myös silloin, kun ei tarvita). Välillä jokseenkin raivostuttavaa, kun itseensä vetäytyvä suomalainen haluaisi syödä rauhassa ja vain täyttää vatsansa, toisaalta Suomessa tarjoilijat tuntuvat loistavan ravintolassa poissaolollaan. Myös annoskoot ovat suomalaisia vastaavia suuremmat. Muista tippi!

Päivämäärät. Kuukausi kirjoitetaan aina ensin, sen jälkeen päivämäärä ja vuosi. Ihan helppo juttu sen jälkeen, kun siihen oppi - mutta arvata saattaa, kuinka monesti joudun Suomessa kuin USA:ssakin miettimään sitä, kummin päin nämä nyt sitten olivatkaan...

California Pizza Kitchen - päärynä-gorgonzola-pizzan koti. Njam!

Nettien ja puhelinliittymien hinnat. ...Ne hipovat pilviä. Saunalahden mainokset eivät myöskään siltä osin ole pielessä, että datarajoituksia liittymissä - niissä, jotka minä tiedän - on, ja ylittäminen ei todellakaan ole mitään halpaa lystiä. Myös nettiliittymistä saa maksaa pitkän pennin, eikä sekään silti ole minkäänlainen tae toimivuudelle tai sujuvuudelle.

Televisioiden mainoskatkot ovat siedettäviä, mutta niitä on paljon. Suomessa mainostauot ovat suunnattoman pitkiä ja niiden aikana ehtii lähestulkoon valmistaa viiden tähden illallisen, mutta toisaalta - nämä pakolliset pahat keskeyttävät televisionautinnon ainoastaan muutaman kerran ohjelman aikana. USA:ssa mainoksia tupataan huomattavasti enemmän ohjelmien väliin, mutta mainostauot ovat verrattain lyhyitä ja näin ollen jopa ihan siedettäviäkin. Toisaalta, myös sen puolen mainokset ovat suomalaisia viihdyttävämpiä, joka ei sekään varsinaisesti ole huono asia.

Oquirrh
Liikennekin on vähän hassua. Oikealle kun nimittäin saa kääntyä jopa päin punaisia (ja tästä voikin sitten vetää johtopäätöksensä sille, kuinka monesti etenkin mies meinaa täällä Suomessa tehdä samaa...) ja liikennevalot roikkuvat pääsääntöisesti tangoissa risteyksien yläpuolella - eivät tolppien nokassa, kuten Suomessa tavallisimmin. Poikkeuksiakin löytyy.

Tämän lisäksi isommissa teissä on myös erillinen carpool lane. Tämä tarkoittaa sitä, että kyseisellä kaistalla saa ajaa, mikäli auton kyydissä on vähintään kaksi ihmistä. Ideana lähinnä se, että carpool lane on yleensä hieman nopeampi muiden, ruuhkaisempien keskikaistojen sijasta. Carpool lanet ovat aina ne vasemmanpuoleisimmat, lähimpänä vastaantulevaa liikennettä - ja Utahin carpool lanet oli merkitty asfalttiin sellaisella hieman timantinmuotoisella kuviolla.


Niin, ja niistä kerjäläisistä. Kerjäläisistä juttelin jo edellisenä tiistainakin, mutta yhden asian unohdin sanoa. Miehen sanojen mukaan nimittäin monet näistä kerjäläisistä ovat ihan päivätyössä käyviä ihmisiä - he vain hakevat hieman lisätienestiä kerjäämällä. Melkoisen surullista.

Maton päällä on... No matto tietenkin! Olen tainnut jo aiemminkin mainita siitä, että USA:ssa kokolattiamatot ovat melko kovassa suosiossa. Mutta mikä onkaan loogisin ratkaisu, kun lattialta löytyy kokolattiamatto, mutta yleisilme jää yhä hieman jostakin vajaaksi? Kokolattiamaton päälle isketään tietenkin toinen matto! Ymmärrän toisaalta sen, että helpommin siirreltävällä "irtomatolla" vältetään kokolattiamaton kulumista ja likaantumista, mutta kieltämättä ensialkuun se näyttää hieman... Hassulta.


Keittiöstä ei löydy suomalaisen elinehtoja. Niin, siis mitä? Tiskiharjaa tai kuivauskaappia, tietysti! Yleensä astiat kuivataan suoraan käsin ja siirretään kaappeihin, tai vastaavasti nostellaan kuivina tiskikoneesta omille paikoilleen. Tiskiharjan virkaa hoitaa joko harjanvarren päässä oleva sieni, tai ihan se perinteinen, manuaalisempi versio.

Vapaaehtoistyötä on paljon. Olen monesti harmitellut sitä, kuinka vähänlaisesti Suomessa tuntuu olevan tarjolla vapaaehtoistyötä. Tosin, me satumme muutenkin asumaan keskellä ei-mitään, mutta joka tapauksessa. USA:ssa voit tehdä vapaaehtoistyötä käytännössä missä vain, milloin vain - ihan täysin omista intresseistäsi riippuen. Suomessa tällaiset mahdollisuudet tuntuvat olevan valitettavasti todella kiven alla, eikä vapaaehtoistyö samalla tavalla ole saanut täällä jalansijaa.

Sagan viimeinen osa viikon kuluttua tiistaina (21.2.) - sillä kertaa käsittelyssä Utahin erikois... Ominaisuudet.