Nämä eivät ole parhaita paloja, mutta nämä ovat palasia Zürichista. Aitoja, koettuja hetkiä matkan varrelta - asioita, jotka jäivät mieleen.

Mitä me näimme ja koimme Zürichissa - mikä jäi mieleen? Tässä meidän viisi valintaamme, mitä tulee nähtävyyksiin, katuihin, aktiviteetteihin, ravintoloihin ja yösijoihin. Jos olet käynyt Zürichissa, olisi mukava kuulla sinun viisi valintaasi näissä kategorioissa!

Nähtävyys

Grossmünsterin kirkko (Grossmünsterplatz). Tämä alunperin 1000-luvun loppupuolella rakennettu Zürichin maamerkki on uskomattoman upea niin sisältä kuin ulkoakin. Korkeudet ovat aivan käsittämättömiä ja jotenkin Grossmünster yksinkertaisesti vain teki vaikutuksen. Kävimme vilkaisemassa myös Fraumünsterin kirkkoa joen toisella puolen, mutta kyllä tämä vain oli vaikuttavampi. Tosin... Fraumünsterin puolelta jokea sai Grossmünsterista varsin komeita kuvia!

Katu

Bahnhofstrasse. Nimensäkin mukaisesti heti päärautatieaseman läheisyydessä sijaitseva (kävely)katu, jonka varrelta löytyy oikeastaan kaikki mahdollinen ravintoloista ja baareista erilaisiin ostosmahdollisuuksiin. Myös rakennukset itsessään ovat Bahnhofstrassella nähtävyys!

Aktiviteetti

Katusoittajien musisointi - ja tähän ainakin sata sydäntä perään! Me törmäsimme vahingossa kahteen mieheen, jotka soittivat selloa ja oboeta Helmhausin (Münsterbrücke x Limmatquai, aivan Grossmünsterin kupeessa) avonaisessa tilassa. Uskomattoman taitavat soittajat ja upea akustiikka, muisto tästä tuo vieläkin kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Ja vain kaikessa hyvässä! Video tämän postauksen lopussa.

Ravintola

SAM's Pizza Land. Tämä nyt ei todellakaan edusta perinteistä sveitsiläistä missään tapauksessa, mutta oli ainoa ravintola, jossa Zürichissa söimme. Ja oli muuten takuulla kallein ikinä syömäni pizza! Lättänä maksoi 35 euroa, mutta oli kyllä hyvääkin. Tarjoilijat olivat kaikesta huolimatta mukavia, lapsi sai omaa puuhasteltavaa ja paikka oli hauskasti sisustettu - saattaisin mennä vaikka uudelleenkin.

Majapaikka

Arlette Am Hauptbahnhof - Klein aber Fein! Kuvittelin varanneeni neljän tähden hotellin, varasin kahden. Katsoin nimittäin vääriä tähtiä... Jos kaipaa paluuta 1960-luvulle yhdistettynä mielettömän hyvään sijaintiin Zürichin keskustassa, tämä on oikea valinta. Joko juomaveteen oli yön aikana sekoitettu jotain huumaavaa ainetta tai sitten Arlette Am Hauptbahnhof yksinkertaisesti kasvoi meihin (kaikessa hyvässä) nukutun yön päälle. Alkujärkytyksen jälkeen kaikki hyvin, siis!

Oletko koskaan käynyt Zürichissa - vai haluaisitko kenties joskus lähteä siellä käymään? Mitkä olisivat sinun viisi poimintaasi?

Oma identiteettimme kasvaa, kehittyy ja muuttuu vuosien varrella, halusimme tai emme. Kasvamme lapsista teineiksi ja teineistä aikuisiksi - äidiksi, vaimoiksi, miehiksi, isiksi. Olemme myös työntekijöitä ja työnantajia, mentoreita, opiskelijoita... Lista on loputon.

Nyt halusin kuitenkin uppoutua hetkeksi siihen identiteettiin, joka minulle on muovautunut.

Sillä vaikka ennen kaikkea olen äiti ja vaimo, olen myös paljon enemmänkin. Ja ei, en puhu nyt työidentiteetistäni tai siitä, että olen tietysti myös lapsi vanhemmilleni, tai serkku omille serkuilleni.

"Molemmat sekaisin päästään - niin sanottiin, kerran rakastin kumpaakin."

Viimeistään naimisiinmenon jälkeen - niin no, oikeastaan jo seurusteluaikana - minulle alkoi muodostua entistäkin vahvempi, kulttuurisidonnainen identiteetti. Sen rinnalle alkoi samalla kasvaa identiteetti, jollaista minulla ei ollut ikinä ennen vielä ollut.

Oma suomalaisuuteni vahvistui. Siinä, missä mies oli ihmisiin helposti kontaktia ottava, puhelias amerikkalainen, oli minulla vaikeuksia olla aivan yhtä luonteva. Olkoonkin, että olen sosiaalinen - vei aikansa kasvaa siihen tiettyyn avoimmuuteen, joka mieheltä tuli niin luonnollisesti. Aloin aistia entistäkin herkemmin ne värit, joita Yön ja Eppu Normaalin lauluissa oli. Se syvä, melankolinen suomalaisuus, jollainen on sisäänasennettuna todennäköisesti on vain syntyperäisellä suomalaisella.

Ja toisaalta, sain tutustua erilaiseen kulttuuriin niin miehen kautta kuin itse paikan päälläkin. Pieni, räpiköivä amerikkalainen alkoi kasvaa - uskalsin rakastaa niitä asioita, jotka suomalaiselle olisivat olleet vain kivoja. Hauskasta tuli älyttömän cool tai vaikkapa magnificent, eivätkä miehen käyttämät hellittelynimet sweety piesta aina sugar cookieen enää särähtäneet korvaan. Enemmänkin särähti se, jos näitä ei kuullut päivän aikana.

"Ne sisarukset palas mieleen, nyt mietin vaan - mitä heille kuuluu, onko kaikki kohdallaan."

Alussa kaikki tämä tuntui oudolta ja vähän jännittävältäkin. Nyt asiat ovat alkaneet asettua uomiinsa, ja nämä kaksi sisarusta minussa - suomalainen ja amerikkalainen - ovat oppineet elämään sopuisasti. Ennen kiinnitti huomiota siihen, kuinka selkeästi toinen identiteetti työntyi esille toisen jäädessä taka-alalle, ja nyt siihen ei oikeastaan kiinnitä mitään huomiota.

Voin sydämestäni hehkuttaa miehelleni, kuinka rakastin sitä ruokaa, jota tänään söin lounaaksi - ja samaan hengenvetoon kerron äidilleni, että tulipahan syötyä maukasta ruokaa. Ja jos kielistä puhuttaisiin, voisin hyvinkin kertoa olevani englanniksi paljon kohteliaampi ja avoimempi, suomeksi taas selkeämpi, jäsennellympi ja hillitympi.

Mutta mennään siihen sitten jollakin toisella kerralla.

Tämän tekstin kuvina sekalaisia otoksia minusta, identiteettihirviöstä, eri vuosi(kymmente)n aikana, väliotsikot puolestaan lainattu Anssi Kelan kappaleesta Kaksi sisarta.

Muistan vielä, kun olen käynyt Viipurissa ensimmäisen kerran. Jo silloin jokin kaupungissa veti minua puoleensa - liekö se jonkinlainen tuttuus vai se, että jotakin niin erilaista (ja samalla niin tuttua) sijaitsi niin kovin lähellä, ja silti... Niin kaukana. Suomen ja Venäjän toisistaan erottava raja tuntui voimakkaalta - sen ylitettyään tunsi siirtyneensä aivan toiseen maailmaan. Harppaus maasta toiseen oli valtava.

Siitä vierailusta on ehtinyt kulua jo useampi vuosi, ja nykyään matkat Viipuriin taittuvat laivan sijasta autolla. Näihin reissuihin ei myöskään ole ladattu enää yhtä paljoa odotuksia - Viipuri ei ole enää se eksoottinen turistikohde suomalaiselle teinitytölle, vaan ennemminkin nopea pakopaikka arjen kiireistä ja huolista.



Viipuri on monella tavalla meille suomalaisille kovin tuttu, vaikka siellä ei olisi ikinä ennen käynytkään. Jos rakennukset eivät olisi aivan niin rapistuneita, voisi useilla kaduilla seikkaillessa kuvitella olevansa Suomessa. Viimeistään nurkan takaa pilkistävä neuvostoaikainen kerrostalo kuitenkin muistuttaa siitä, että olemme Venäjällä.

Vanhat suomalaiset rakennukset ovat täynnä historiaa, ja jokaisella talolla on tarinansa. Viipurissa minua kiehtoo osaltaan varmasti myös se, että yksi isovanhemmistani on syntynyt siellä. Vaikka paljon onkin muuttunut, on kiehtovaa ainakin yrittää aistia palanen siitä, minkä keskellä esivanhempani ovat joskus eläneet.



Nyky-Viipuri on erilainen, mutta yhtäkaikki kiehtova. Törmäsin kerran katkelmaan Anders Mårdin kirjasta Takaisin Viipuriin (Tammi, 2005), ja se toi hymyn huulilleni - siispä, jaan sen myös teidän kanssanne tähän loppuun.

Tuo kesäpäivä mullisti kaiken. Viipurin vanhoilla mukulakivikaduilla vietetyn päivän jälkeen päähänpinttymät ja ennakkoluulot olivat tipotiessään. Kotiin tultuani aloin sen sijaan potea uutta, outoa vaivaa. Aloin olla intohimoisen kiinnostunut kaikesta, mikä koski Viipuria.                                                                                                                                
En itsekään tiennyt, kuinka innostukseni selittäisin. Kun tuttavani kohottivat kulmiaan, en osannut sanoa muuta kuin että minuun oli iskenyt viipurintauti. Vasta myöhemmin kuulin tarinan Viipurin hengettärestä, joka kaikkina aikoina on sipaissut siivellään satunnaisia vierailijoita. Joka tuon kosketuksen tuntee nahoissaan, muuttuu saman tien hartaaksi viipurilaiseksi. Lumon valtaan voi joutua kuka tahansa, kansallisuudesta riippumatta.

Mietimme pitkään, minne suunnata hiihtolomalla. Aluksi olimme ajatelleet jotakin lämmintä kohdetta, ja käväisipä puheissa myös Azerbaijan. Jostain käsittämättömästä syystä päädyimme kuitenkin Sveitsiin, ja onneksi päädyimmekin! Kuten mainitsin postauksessani Liechtensteinista, Sankt Gallen varasti palat sydämistämme välittömästi.

Kuinka me sitten kaikista Sveitsin kaupungeista päädyimme juuri Sankt Galleniin? Niin uskomattomalta kuin se ehkä kuulostaakin, Sankt Gallen valikoitui pitkälti menetelmällä "silmät kiinni ja tökätään sormi kartalle".

Kätevästi Zürichin ja Liechtensteinin välissä

Hyvä on, oli tässä mukana vähän muutakin - päätimme yhdistää Sveitsin lomaamme myös pyörähdyksen Liechtensteinissa, ja halusimme kokea jotakin Zürichin ulkopuolelta. Sankt Gallen vaikutti hyvältä - se ei olisi Zürichin kokoinen (ja kaltainen) monikansallinen kaupunki, vaan sopivan sveitsiläinen. Lisäksi Sankt Gallen sijaitsee lähellä Sveitsin, Itävallan ja Saksan rajakulmaa ja siten myös Liechtensteinia, joten valinta oli tehty.

Me majoituimme yksityisasunnossa Lachenin kaupunginosassa, pari kilometriä Sankt Gallenin keskustasta itään. Bussilla pääsi keskustaan alle 200 metrin päästä pysäkiltä noin 10 minuutin välein ja itse Lachenissakin oli kyllä tekemistä. Pääkadun (Zürcherstrasse) varrelta löytyi ruokakauppoja (Migros, Denner), apteekki, useita ravintoloita sekä muutama pieni matkamuistomyymälä.

Tämä on yksi niistä asioista, joista jäi ne parhaimmat muistot. Pussipehmistä aurinkoisena helmikuun päivänä, kun lapsi kiipeilee köysillä - pieniä, mutta niin suuria asioita.

Tytön kanssa soluttauduimme paikallisten joukkoon läheisessä leikkipuistossa (Spielplatz Waldau Wäldli) joka ikinen päivä, ja pakko myöntää - tämä on yksi niistä asioista, joista jäi ne parhaimmat muistot. Pussipehmistä aurinkoisena helmikuun päivänä, kun lapsi kiipeilee köysillä - pieniä, mutta niin suuria asioita.

Kaikkinensa Sankt Gallen osoittautui aivan mielettömäksi kaupungiksi - me pidimme Sankt Gallenista huomattavasti enemmän, kuin Zürichista. Siihen palaan kuitenkin myöhemmin uudelleen, nyt muutamia huomioita ja täsmävinkkejä ihanaan Sankt Galleniin! (Heti pienen kuvapaussin jälkeen.)

Neljä vinkkiä Sankt Galleniin

• Sankt Gallen on kätevien yhteyksien puolesta helppo kohde. Zürichin lentoasemalta pääsee suoralla junayhteydellä Sankt Galleniin tunnissa, noin 25 euron hintaan (aikuinen). Hyvien junayhteyksien puolesta Sankt Gallenista pääsee kätevästi myös Liechtensteiniin (noin 40 euroa / aikuinen) - junaa vaihdetaan Buchsin kaupungissa ensin Schaaniin menevään bussiin, siitä puolestaan jatketaan vielä bussilla Vaduziin.

• Vanha kaupunki Sankt Gallenissa on helppo tutkia jalan. Bussilla pääsee aivan vanhan kaupungin ytimeen (Marktplatz-pysäkki), josta taas on lyhyt matka jalan esimerkiksi luostarille ja katedraalille. Vanhan kaupungin kapeilta kujilta löytyy myös lukuisia matkamuistomyymälöitä, pikkuputiikkeja, suklaapuoteja ja leipomoita, joissa kannattaa pysähtyä!