Mitä eväitä nuori äiti voi antaa lapselleen?

Puukauha kädessä, kastiketta hämmentäessä ehtii miettimään yhtä jos toistakin.

Sitä, kuinka aikatauluttaa päiväänsä - ehtiikö ottaa ruoan uunista ennen, kun lapsi pitää hakea koulusta? Sitä, millaista aktiviteettia lapselle järjestää sen jälkeen - käytäisiinkö uimassa tänään vai huomenna, vai ehkä sittenkin luistelemassa... Vai kiduttaisiko sitä sittenkin lastaan (ja samalla itseään) sillä, että käytäisiin lelulaatikot läpi ja varastoitaisiin ne lelut, joista aika on auttamatta jo ajanut ohi? Pitääkö tänään käydä kaupassa?

Niin, kaupassakäyntiin kun hukkuu helposti ainakin tunti - edestakaiset matkat ja itse ostosten tekeminen ovat melkoinen työn takana, kun asuu syrjemmässä.

Päivän aktiviteetiksi valikoitui lelujen läpikäyminen ja siivoaminen. Lapsen huone sai jo edellisenä päivänä uuden järjestyksen, joten äiti ennätti jo tekemään isoimman työn siivouksessa ja turhuuksien raakkaamisessa - mutta ne lelut... Siistiytyypä huone hieman lisääkin. Uimaan kun mennään joka tapauksessa huomennakin, ja lämpötila on plussan puolella - lienee olla parempi kokeilematta onneaan jään kanssa.


Syystä tai toisesta nämä ajatukset eivät kuitenkaan olleet ne, jotka lopulta kahmaisivat isoimman osan tajunnanvirtaani. Sen sijaan ajatukset vaelsivat jonnekin kauemmaksi - oikeastaan niinkin kauas kuin siihen, kun olin vielä naiivi ja viaton (?!) teini. Omasta mielestään kypsä 19-vuotias koki olevansa tarpeeksi fiksu ja ennen kaikkea valmis kantamaan itsensä lisäksi vastuun myös toisesta ihmisestä itsensä lisäksi, omasta lapsestaan nimittäin. Olin ehtinyt juuri ja juuri täyttää 20 silloin, kun tyttö syntyi. Positiivisen raskaustestin ja synnytyksen väliin mahtui tosin myös sellaisiakin pieniä asioita, kuten esimerkiksi ensimmäisen omistusasunnon ostaminen ja ylioppilaaksi kirjoittaminen - reilussa puolessa vuodessa teinistä kuoriutui itseään etsivä nuori äiti, haparoivia ensiaskeliaan ottava aikuinen.

Helppoa ei ollut. Kasvoin äidiksi yhtä matkaa lapsen kasvaessa, ja matkalla ehdittiin ottaa monta kertaa myös harha-askeleita. Opeteltiin yhdessä, mitkä jutut toimivat, mitkä puolestaan eivät. Lapsi opetti minua luultavasti enemmänkin kuin mitä minä olen ehtinyt hänelle tästä elämästä ammentaa.
Olinko valmis äidiksi alle parikymppisenä? En todellakaan. Valitsisinko eri tavalla nyt, tietäen tähän väliin mahtuneet kasvukipuiluni ja haasteeni? En mistään hinnasta!
Mutta mitä minä - nuori äiti vailla sen laajempaa elämänkokemusta - voin antaa omalle lapselleni? Riitänkö minä - olenko tarpeeksi hyvä? Monesti on ollut usko koetuksella, mutta jollain tapaa sitä on pärjätty. Opittu yhdessä ja ennen kaikkea käyty ne kasvukivut läpi yhdessä.

Jostain näiden sekavien ajatusten seasta ymmärsin sentään sen, että juuri näistä syistä johtuen minä riitän - ja kaiken sen lisäksi taidan vielä olla juuri se oikea äiti tuolle pikkuihmiselle. Tai no, pikku ja pikku - vuoden päästä tuo pikkuinen täyttää jo kymmenen vuotta. Niin, minähän olen yhä itse 20 - korkeintaan 25. Mutta niin - olen se paras äiti tuolle ihmisenalulle jo yksin siitäkin syystä, että olemme kasvaneet yhdessä. Siinä, missä vauvasta on kasvanut innokas koululainen, on minusta kasvanut, no... Vähän vähemmän epävarmempi äiti.


Ne eväät lapselle elämään eivät tule siitä, että osaisin kaiken täydellisesti juuri tällä hetkellä. Hah - jos minua tällä mittarilla alettaisiin tarkastelemaan, melko pohjille tipahtaisin! Olen (tai ainakin kuvittelen olevani) lapselleni ennen kaikkea auktoriteetti - aikuinen, jota kunnioittaa ja johon tukeutua hankalina hetkinä. Olen se äiti, joka pakottaa siivoamaan huoneensa ja antaa vasta sen jälkeen syödä sen kauan odotetun tikkarin.

Tämän lyhyen äitiurani aikana olen oivaltanut sen, että taidan kasvattaa lasta parhaiten juuri silloin, kun en edes mieti kasvattavani häntä. Silloin, kun pakotan neidin petaamaan sänkynsä, vaikka sitten koulusta kotiinpaluun jälkeen - tai silloin, kun hän joutuu vastoin tahtoaan raahatuksi ruokakauppaan äidin mukana.

Vielä näin loppuun pitää tosin todeta se, että ilman isoa ja ihanaa tukiverkkoani en olisi takuulla selvinnyt näinkin täysijärkisenä tähän pisteeseen saakka. Naapurissa asuu ihanat isovanhemmat ja niin tytöllä kuin meillä aikuisillakin on elämässä mukana niin sukulaisia kuin ystäviäkin - kaikkea juuri sopivassa suhteessa.

Kiitos siis heille vielä näin yhdessä ja erikseen! Te rokkaatte.

Äidiksi taitaa lopulta oppia vain ja ainoastaan olemalla äiti. Nuori tai varttuneempi - oikeaa aikaakaan ei taida oikeastaan olla olemassa. Ainoastaan se, että uskaltaa ottaa pitkän loikan itsenäisestä ihmisestä vanhemmaksi.

Couscoussalaatti

Olen yleensä melkoinen pullahiiri, mutta ceasarsalaatin lisäksi toinen maistuva on couscoussalaatti.

Yleensä yhdistelen vähän sitä sun tätä, mitä jääkaapista löytyy. Salaatit syntyvät sitten lopulta vähän tuurilla, mutta toisinaan tykkään panostaa. Vuosien aikana minulle on kehittynyt yksi luottosalaatti, jota voisin syödä päivät läpeensä. Määrät reseptissä on nyt vähän niin ja näin - jos haluaa kokeilla tätä, suosittelen menemään omalla mutu-tuntumalla sen mukaan, mikä parhaalta tuntuu.

Couscoussalaatti

Nippu salaattia
2-3 dl couscousia
3 normaalikokoista tomaattia
200 g fetaa
250 g siemenettömiä rypäleitä
1 punasipuli

Ja kastikkeeksi...

500 g (maustamatonta) turkkilaista jugurttia
1-2 tl hienoasokeria
1 tl kuivattua minttua

Ensimmäisenä kannattaa kiehauttaa hieman vettä ja turvottaa couscous - ehtii jäähtyä ennen salaattiin lisäämistä. Itse salaatti revitään sopivan kokoisiksi palasiksi, tomaatit sopivankokoisina lohkoina joukkoon, myös rypäleet esimerkiksi puolitettuina sekaan. Lisätään feta, hienonnetaan sipuli ja lisätään jäähtynyt couscous - sekoitetaan.

Myös kastikkeen kanssa toimii sama logiikka - kaikki vaan sekaisin ja hyvä tulee. Sokerin määrän kanssa kannattaa edetä aika varoen, sillä salaatti ei tosiaan ole erityisen hyvää turhan makeana.

Kirahvikääretorttu - ohje kuva kuvalta

Näissä meikäläisen kokkailuissahan alkaa olla ihan selkeä teema - siitä mennään, mistä aita on matalin!

Yksi meidän suosikkiresepteistämme on unelmakääretorttu - sitä voisi mussuttaa vaikka maailman ääriin saakka, ja aina onnistuu. Nyt kaipasin hieman erilaista twistiä tähän vanhaan klassikkoon, ja jossakin näin kuvan kääretortusta seeprakuvioilla. Siitähän se ajatus sitten lähtikin...


Ei se kaunein kukka kedolla - täplät vähän ennätti lähteä liikkeelle.

Ei kedon kaunein kukka, mutta hyvältä maistui.

Kirahvikääretorttu - eli vanha tuttu unelmakääretorttu twistillä

Kääretorttu
4 munaa
1 dl valkoista sokeria
1 tl vanilijaesanssia
1/2 dl maissitärkkelystä
1/2 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
+ noin reiluun puoleen taikinaan 3/4 dl kaakaojauhetta

Täyte
200 g voita
2,5 dl tomusokeria
3 kananmunankeltuaista
1 tl vanilijaesanssia

Vatkaa munat ja sokeri kunnon vaahdoksi, sekoita kuivat aineet (paitsi kaakaojauhe!) keskenään. Sekoita kuivat aineet muna-sokerivaahtoon huolellisesti. Erottele taikinasta noin vähän vajaa puolet esimerkiksi pakastepussiin ja sulje pussi. Lisää kulhoon jääneeseen osaan taikinaa kaakaojauhe, sekoita tasaiseksi.

Levitä leivinpaperi pellille tasaiseksi. Leikkaa pieni reikä pakastepussin kulmaan ja pursota leivinpaperille haluttu kuvio - kannattaa tehdä vaalealla ainakin reunat ja alkaa sen jälkeen pursottaa kuvioita keskelle (ks. kuvat alla). Jos vaaleaa taikinaa jää yli, voi sen sekoittaa huoletta kaakaojauheisen taikinan sekaan & sekoittaa tasaiseksi.

Levitä kuvioiden päälle (joka puolelle!) tummempaa taikinaa, paista uunin keskitasolla 225°C noin 7-8 minuuttia. Kumoa sokeroidulle leivinpaperille.

Valmista täyte kevyesti pehmennettyyn voihin, helpoiten tämä onnistuu vatkaimella. Levitä viilenneen pohjan päälle ja rullaa kääretortuksi.








Arches National Park, osa #2


Muistatteko, kun lupasin viimeksi jatkaa Arches National Parkista kertoilua? No - tässä osista jälkimmäinen (ja tässä puolestaan ensimmäinen). Tämäkin postaus otti ja venähti kokonaisella viikolla, joten katsotaan, saisinko jostakin vaikka raapaistua toisenkin samanaiheisen tekstin tälle viikolle!

Viimeksi käväistiin siis reissulla Archesilla - tällä kertaa keskitytään vinkkeihin siitä, mitä kaikkea Arches National Parkiin lähtiessä kannattaa ottaa huomioon. Nämä ovat meidän omia näkemyksiämme ja kokemuksiamme, joten omaakin (maalais)järkeä kannattaa käyttää, mikäli samaiselle reissulle itse lähtee.

Ehkä se tärkein vinkki kuitenkin on, että kannattaa varata aikaa enemmänkin kuin vain yksi päivä - tuolla kyllä viihtyy!



5+1 vinkkiä ensikertalaisilta ensikertalaisille

  • Vettä pitää varata vuodenajasta ja ajankohdasta riippumatta todella paljon. Me oltiin varattu kummallekin noin gallona pieninä pulloina, mutta jo pelkästään ajomatkalla kului puolet, puistossa autoillessa reilusti lisää, ja itse haikille ei ymmärretty ottaa mitään mukaan, koska minä katsoin kartasta etäisyyden täydellisen väärin.
  • Mitä aikaisemmin ehtii paikalle, aina parempi. Paikalla on vähemmän väkeä ja lämpötilat ovat siedettävämpiä. Me kävimme helmikuun alussa, jolloin haikin aikana lämpötila kohosi (noin puolenpäivän tienoilla) yli hellerajan.
  • Hattu, huivi tai jokin päätä suojaava varuste mukaan, kuukaudesta riippumatta! Ainakaan Delicate Arch Traililla ei ollut oikeastaan ollenkaan varjoisia paikkoja, ja suoraan paistava aurinko + kohoavat lämpötilat uuvuttavat nopeasti.
  • Sesongin ulkopuoliset kuukaudet kannattaa huomioida varteenotettavina matkustusajankohtina, jos vain suinkaan mahdollista. Toki esim. touko-syyskuu on useimmille loma-aikojen kannalta parempi, mutta lämpötilat puistossa kohoavat todella korkeiksi ja yhtään pidemmät kävellen siirryttävät pätkät muuttuvat tuskallisiksi ilman oikeanlaista varustautumista / puutteellisella varustautumisella.
  • Myös eväitä kannattaa varata mukaan. Me ei käyty edes sisällä visitor centerissä, eikä jatkettu puistosta eteenpäin muutamaa mailia Moabiin, joten meidän ruokailut olivat aika vähissä. Moabissa toki olisi ollut ravintoloita joista valita, mutta takaisin Salt Lakeen palatessa lähin ruokapaikka - tai edes huoltoasema - on Pricessa, pari tuntia puistosta luoteeseen. Sen verrna huhua tosin kuului myös, että Moabin ruokapaikat olisivat melko ryöstöhintaisia juuri siitä syystä, että pitäähän meidän turrejen jostain ruokaa saada - eikä lähistöllä ole muita kaupunkeja. Me varustauduttiin Yorkeilla, Lifesavereilla, keitetyillä kananmunilla ja chilipavuilla - ja minä vinguin itselleni subin Pricesta kotimatkalla.
  • Tarvitseeko hyvistä kengistä ja kerrospukeutumisesta edes mainita erikseen? Olettaisin, ettei.


Meillä ei ollut mitään suunnitelmia päivän osalta, joten edettiin omien fiiliksien mukaan ja tutkittiin puistoa oman makumme mukaan. Joissain määrin mutu-tuntuma osoittautui kuitenkin oikeaksi - lähdettiin Salt Lakesta kohti Moabia jo aamuvarhain, joka osoittautui todella hyväksi ideaksi. Selvittiin aina kotinurkilta Spanish Forkiin saakka ilman minkäänlaisia ruuhkia (jopa I-15 oli aika avoin)!

Puiston sisäänpääsymaksu oli muistaakseni alunperin noin $25 luokkaa per auto - ja koska kyse oli yksityisestä puistosta, ei military discountia myönnetty. Tuolla kahdenkymmenen viiden dollarin summalla oli autolla vapaa pääsy matkustajineen puistoon seuraavan viikon ajalle. Mikäli päivissä on varaa valita (tai haluaa säästää sisäänpääsymaksun), on vuoden aikana useampia maksuttomia päiviä, mm. kansallispuistojen synttäreitä ja veteraaneja muistetaan pääsymaksuttomina päivinä.

Vaihtoehtoja olisi ollut autolla liikkumisen lisäksi toki useitakin - puiston olisi voinut käydä lävitse myös jalkaisin tai polkupyörällä, mutta kumpikaan ei tuntunut meistä hyvältä vaihtoehdolta - etenkin, kun aikaa oli vain yksi ja ainoa päivä, ja koko puiston läpi mutkitteleva tie oli pituudeltaan 18 mailia (noin 30 kilometriä). Korkeuserojakin reitille mahtuu jonkun verran, suurin nousu tosin taitaa olla ihan alussa. Päällystetyn 'päätien' varrella on useampia eri pysähdyspaikkoja, mikäli eri muodostelmia tahtoo katsella vähän lähemminkin - archeille joutui aika pitkälti haikkaamaan vaihtelevan matkan.


Myös eri archeja on lopulta aika paljon - ja jos on vähän meitä viisaammin liikkeellä, kannattaa varmastikin tehdä vähän isompaa taustatyötä netissä ennen paikalle saapumista. Meillä kävi onnea, kun valittiin juuri se arch, joka ihan oikeasti myös tahdottiin nähdä - mutta puistosta löytyy näitä paljon enemmänkin, ja aivan yhtä vaikuttavan näköisiä!

Meilläkin riittää siis koluttavaa Arches National Parkissa, jos ja kun sinne tulevaisuudessa vielä eksytään. Mulla olisi myös varovainen toive päästä leiriytymään puistossa. Tämä heräsi ihan viimeistään yhtä Sister Wivesin jaksoa katsellessa, kun Kody ja Janelle tekivät reissun puistoon ja yöpyivät siellä teltassa.

Meidän tavoite päivälle oli lähinnä se, että jonnekin täytyy päästä haikkaamaan ja ainakin yksi arch täytyy saada nähdä lähietäisyydeltä. Delicate Arch valikoitui määränpääksi täysin vahingossa, mutta ollaan kyllä kumpikin tyytyväisiä tästä vahingosta! Arch on turhia selittelemättä koko Utahin ikonisin, se on kuvattuna myös esimerkiksi Utahin rekisterikilpiin (kuin myös moniin postikortteihinkin, kuten tuossa aiemmin mainitsinkin). Me emme myöskään edes miettineet alemman tai ylemmän katselupisteen valitsemista - sen sijaan päätettiin haikata ihan archille saakka.



Täällä saa ehdottomasti kulumaan koko päivän - jo ihan senkin takia, että puisto sijaitsee ihan kirjaimellisesti keskellä ei mitään. Salt Lakesta ajettiin yhdellä pysähdyksellä jotakin kolmen ja neljän tunnin väliin - ja meidän pysähdys oli ainoastaan sitä luokkaa, että käytiin tankkaamassa auto ja putsaamassa tuulilasi. Jos puistosta haluaa siis takaisin yhtään isompaan kaupunkiin, saa myös paluumatkalle varata aikaa - riippuen nyt tietysti hieman siitäkin, miltä suunnalta on tulossa.

Myös Coloradon kuin Uuden Meksikonkin puolelta pääsee ajamaan pitkät pätkät, joten siihen kannattaa ehdottomasti varautua! Muutamilta Moabissa yöpyneiltä tuttavilta olen kuullut myös sen, että kyläpahasen ainoa (tai ainakin lähes ainoa) hotelli tasan tarkkaan tietää arvonsa - ja hinnat ovat sen mukaiset.

Ei todellakaan mikään turha kansallispuistoelämys! Mua melkein harmittaa ajatella, kuinka monet lopulta ohittavat Utahin osavaltion olankohautuksella. Mutta hei - kuinka moni tiesi, että suurin osa juuri niistä legendaarisista 'Villin lännen' elokuvista on kuvattu Etelä-Utahissa? Tai että (meikäläisen teini-iän lempparisarjaa), Everwoodia, kuvattiin ihan meidän nurkilla Pohjois-Utahissa?