Suomalainen mökkikulttuuri: avautuuko se oikeasti koskaan ulkomaalaiselle?


Aurinko helottaa kirkkaalta taivaalta, ja sen lämpimät säteet tunkeutuvat kutsumattakin auton tuulilasin lävitse iholle. Ja silmiin, valitettavasti silmiinkin — minne mie ne aurinkolasitkin nyt ehdin työntää?
Auto nostaa taakseen sakean pilven hiekkapölyä, mutta itse en sitä oikeastaan edes näe. Minä vain katselen puita, jotka tuuli on taivuttanut keinumaan.

Niin, ja sitten pitääkin jo jarrutella. Voin tuntea rauhan laskeutuvan mieleeni viimeistään silloin, kun käännyn vihdoin mökkitielle.

Muutamaa tuntia myöhemmin työnnän kokopuista ovea voimalla, mutta se hädin tuskin hievahtaakaan. Toisella tuuppauksella se sitten antaa periksi, päästäen avautuessaan sisälle saunaan lämpimän kesäisen ilmavirran. Se tuntuu kylmältä iholla — olenhan kuitenkin astumassa ulos lähes 80-asteisesta kuumasta huoneesta.

Sipsutan varpasillani kulman ympäri, väistellen sammaleen alta paljastuneella kivellä päiväänsä paistattelevia kovakuoriaisia.

Käyn lisäämässä muutaman halon ulkotakkaan, kohta on kuitenkin pakko syödä jotain. Nälkä. Olen varustautunut tilanteen vaatimalla tavalla — jauhomakkaraa ja ketsuppia! Missä tahansa muussa tilanteessa tai ympäristössä tämä kombinaatio tuskin saisi vettä herahtamaan kielelle, mutta mökillä — mökillä se on gourmeeta parhaimmillaan.

Lähden kävelemään alas rinnettä, kohti laituria. Lämmin kesätuuli saa aikaan vilunväreitä, vaikka lämpötila muuten onkin lähellä hellelukemia. Neulaset pistelevät jalkapohjia ja jossakin vaiheessa rinnettä alas kävellessäni astun pienen kävyn päälle.
"Crappers!" kiroan spontaanisti — manaaminen tosin vaihtuu pian nauruksi. Suomen kesä, niin miekin siuta!

Laituri keinahtelee pienin, terävin liikkein askelteni ja tuulen nostattamien aaltojen sanattomassa yhteisymmärryksessä. Katson ympärilleni ja hymyilen, parin metrin päässä kala käväisee järven pinnassa ja katoaa aivan yhtä nopeasti takaisin pinnan alle.
Aurinkokin paistaa, ainakin lähes pilvettömältä taivaalta. Istun laiturin reunalle ja kokeilen vettä varpaillani. Se ei ollutkaan niin kylmää kuin kuvittelin — hetkistä myöhemmin olen istunut laiturille ja upottanut jalat polvia myöten lämpöiseen järviveteen.

Enää tuulenvirekään ei saa minua palelemaan.

Heilutellessani jalkojani vedessä laituri keinahtelee taas hieman, nyt äskeistä pehmeämmin. Nojaan laiturilla taaksepäin kyynärpäideni varaan ja katselen niitä muutamaa pilvenhattaraa, jotka lipuvat taivaalla verkkaisesti ohitseni.

Juuri nyt en vaihtaisi tätä hetkeä mihinkään.



Mutta usko pois, rakas amerikkalaismieheni kyllä vaihtaisi.

Hän rakastaa Suomea, hän rakastaa suomalaisuutta. Mutta hän ei kuitenkaan ymmärrä sitä, kuinka me suomalaiset kerta toisemme jälkeen jaksamme viedä itsemme seisovaksi pöydäksi itikoille ja paarmoille.

Mutta toisaalta... Onko hänen muistiinsa tallentunut tuoksujälkeä jo lapsena siitä, kun saunassa sekoittuu hyttysmyrkyn ja hienoisen hien kesäinen tuoksu? Tai siitä, kuinka vaikeaa (ja samalla niin palkitsevaa) on pestä itseään järvestä kannetulla vedellä, jonka sekoittaminen lämmitettyyn veteen hipoo taitovaatimuksissaan ydinfysiikan rajoja?

Ei. Nämä asiat eivät ole amerikkalaismiehelle sisäänrakennettuja vakioita.


Saunakin on mukava asia. Talvella. Minkä kumman vuoksi suomalaiset ensin valittavat kuumaa kesäsäätä, ja hyppäävät sen jälkeen saunaan hikoilemaan — vielä kuumempaan ilmaan, suljettuun huoneeseen? Ja tietysti, löytyisi se sauna lähempääkin. Esimerkiksi ihan kotoa. Ei sitä siis yhden kuuman huoneen perässä tarvitsisi lähteä ajamaan mökille saakka!

Niinpä amerikkalaismies vain tyytyy pyörittelemään naureskellen päätään, kun hänen suomalaisvaimonsa touhottaa pakaten mukaansa kaikkea aina pyyhkeistä niihin surullisenkuuluisiin jauhomakkaroihin. Ja hän ymmärtää, että vaikkei mökkeily ehkä hänen heiniään olekaan, hänen vaimolleen se on tärkeää.

Niin tärkeää, että vaimo unohtaa jättää ne hyttysmyrkytkin pakkaamatta ja lukemattoman monista hyttysenpistoista huolimatta, hän palaa sitten aikanaan takaisin kotiin täydellisen levänneenä.

Suhde ulkomaalaisen kanssa — mitä odottaa (kun odotat puolisoasi kotiin)

Suhde ulkomaalaisen kanssa voi olla aika ihanaakin. <3

Suhde ulkomaalaisen kanssa — kuinka ihanan eksoottista ja erilaista! Tai niinhän sitä ainakin voisi luulla. Mutta oletko ajatellut sitä, millaisia karikoita transnationaaliset parit joutuvat väistelemään matkalla kohti tasapainoista, yhdenvertaista suhdetta?

Vaikka kahden eri maassa syntyneen ihmisen rakkaustarina kuulostaisikin niin ihanan romanttiselta ja täydelliseltä, se harvoin on sitä — ainakaan heti ensialkuun. Suhde ulkomaalaisen kanssa vaatii pitkää pinnaa, loputonta ymmärrystä ja tahtoa onnistua. Se vaatii monia itkuja ja onnenhetkiä, vahvaa luottamusta tulevaisuuteen.

Mitä siis odottaa (silloin, kun odotat ulkomaalaisen puolisosi kanssa yhdessä aloilleen asettumista)?


Valmistaudu siihen, että tunteet kulkevat vuoristorataa

Monet monikulttuuriset parisuhteet alkavat kaukosuhteella. Kaukosuhde on samalla kertaa yksi elämäsi hirveimmistä, mutta myös kauneimmista kokemuksista. Joka toinen päivä olisit valmis maksamaan itsesi kipeäksi ylihintaisista lennoista vain, jotta saisit viettää aikaa paremman puoliskosi kanssa — joka toinen päivä taas mietit, onko tässä edes mitään järkeä.

Ja on, on siinä.

❤ Lue myös ❤

Ole kärsivällinen

Uskaltaisin väittää, että suhde ulkomaalaisen kanssa ei koskaan ole helppo tai yksiselitteinen. Monesti suhde ulkomaalaisen kanssa vaatii pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä jo siksikin, ettet pysty vaikuttamaan moniin asioihin itse. Jos kuvittelet esimerkiksi voivasi hoputtaa virkailijoita puolison oleskelulupaperosessissa, unohda koko juttu — ei Maahanmuuttovirastoon nimittäin oikein tahdo edes saada yhteyttä.

Älä oleta mitään

Kaikki amerikkalaiset rakastavat kurpitsapiirakkaa samalla tavoin, kuin venäläiset vodkaa? Ei välttämättä. Ulkomaalainen puoliso opettaa sinulle huomaamattaan omaa kulttuuriaan paljon syvällisemmin, kuin olisit osannut uskoakaan — valmistaudu siis heittämään monet uskomukset suoraan romukoppaan.


Suhde ulkomaalaisen kanssa on yksi, suuri yllätys

Yllätykset ovat osa monikulttuurisen suhteen arkea, vielä vuosien jälkeenkin. Vaikka yhteinen kieli löytyisikin, se harvoin on ainakaan molempien äidinkieli — ja jo se on omiaan aiheuttamaan turhautumista. Myös kaukosuhteen aikaiset aikaerot, takkuileva internet ja samassa maassa asuttaessa kulttuurien yhteentörmäykset vaativat sen, että maltat silloin tällöin vetää syvään henkeä — joskus jopa kahdestikin.


❤ Lue myös ❤


Ymmärrä, että tulet aina ikävöimään jonnekin

Jos asutte puolison kotimaassa, tulet todennäköisesti ikävöimään Suomea ja suomalaisuutta. Jos taas asutte Suomessa, olet hyvin todennäköisesti onnistunut ripottelemaan palasia sydämestäsi myös puolisosi kotimaahan ja ikävöit sinne. Myös lentokentät aiheuttavat sekalaisia tunnereaktioita kaukosuhdeaikojen jäänteinä.


Tulet turhautumaan, lukemattoman monia kertoja

Jos olet tapaillut vain suomalaisia miehiä, ei tämä tilanne todennäköisesti ole sinulle kovinkaan samaistuttava. Mutta varmasti kuka tahansa ulkomaalaisen kanssa pariutunut voi allekirjoittaa sen, kuinka ihanaa olisikaan voida riidellä suomeksi! Tai ylipäänsä ilmaista suuria, vahvoja tunteita äidinkielellään, tunnekielellään. Vaikka vieras kieli olisikin vahva, jotain tuntuu jäävän puuttumaan.

Suhde ulkomaalaisen kanssa on syyllisyyttä

Jompi kumpi, jos eivät peräti molemmat, transnationaalisen parisuhteen osapuolista on aina poissa kotoa. Poissa tutusta, turvallisesta. Jää paitsi ystäviensä ja perheenjäsentensä tärkeistä merkkipäivistä ja joutuu tyytymään ikävissään videopuheluihin ja postitse lähetettyihin paketteihin. Syyllisyys seuraa aina mukana.

...Mutta se on myös lukuisia ilon ja onnen hetkiä 

Omakohtaisesta kokemuksesta sanon, että tämä parisuhteeni on aivan erilainen, kuin yksikään aiempi. No, enpä olen yhdenkään aiemman kanssa naimisiinkaan päätynyt, mutta mutta... Olen oman ulkomaalaiseni kanssa saanut kokea lukemattoman monia onnistumisia ja iloa. Olemme hitsautuneet tiiviimmin yhteen siksi, ettei mikään ole ollut itsestäänselvää tai helppoa. Olemme joutuneet opettelemaan tuntemaan toisemme aivan erilaisella tavalla, joka on haastanut vuoroin meitä kumpaakin. Ja juuri siksi tämä on niin erityistä. Niin erityisen ihanaa!


Olisiko suhde ulkomaalaisen kanssa sinusta ihana, erilainen kokemus vai kenties liian haasteellinen ajateltavaksi?

Ihanaa sunnuntaita! 

Monikulttuurisessa parisuhteessa syyllisyys on kunniavieras

Teksti julkaistu alunperin Familia ry:n Duo blogissa 4.6.2019


Toiset asiat elämässä ovat vakioita. Monikulttuurisissa perheissä ja -parisuhteissa nämä vakiot voivat toisinaan olla toisten mielestä erikoisiakin — ja joskus niitä täysin tavallisia asioita. Sellaisia, joita esimerkiksi kahden samassa maassa kasvaneen ihmisen parisuhteessa ei ikinä käsiteltäisi.

Sillä aivan kuten voi kuuluu leivälle ja maa kiertää aurinkoa, kuuluu monikulttuuriseen parisuhteeseen kuin -perheeseenkin kokonainen tunteiden kirjo iloa, kaipausta, riemua, turhautumista ja syyllisyyttä.

Monikulttuurisuuden positiiviset puolet ovat monesti esillä, eivätkä syyttä. Onhan minunkin puolisoni antanut minulle paljon, niin monella eri tavalla! Olen päässyt tutustumaan aitiopaikalta aivan erilaiseen maahan; sen tapoihin ja kulttuuriin. Mutta asioilla on myös nurja puolensa — on syyllisyys. Jos minua ei olisi tai emme mieheni kanssa olisi tavanneet, asuisi mies todennäköisesti tälläkin hetkellä Utahissa, kotonaan. Lähellä kaikkea itselleen tuttua — perhettään, ystäviään, tuttuja maisemia ja ruokia — kaikkea sitä, mikä on lähtemätön osa hänen identiteettiään ja käsitystään tavallisesta.

Arvokkain lahja, jonka voit antaa on aikasi

Aika on kuitenkin maailman arvokkain asia annettavaksi, eihän sitä koskaan saa takaisin. Mies on tehnyt valinnan antaa aikaansa minulle — asuuhan hän nyt pysyvästi Suomessa, minun takiani.

Hänen vanhempansa eivät tästä enää nuorru, eivät sisaruksetkaan. Perhepiiri ja ystävät juhlivat syntymäpäiviään, itselle tärkeät ihmiset menevät naimisiin, ystävät pohtivat tuomisiaan illanistujaisiin ja suvun nuorimmaiset täyttävät vuosia. Yksi kuitenkin puuttuu joukosta — siksi, että mies valitsi minut.


Puhelut ja viestit ovat kelpo korvike, mutta läsnäoloa ei korvaa mikään

Erityisesti kriisitilanteissa olo on avuton. Toki, olemme monessa suhteessa tavallaan onnekkaita — kun vain tilin saldo on riittävä, pääsee jopa pallon toisellekin puolelle vuorokauden lentorupeaman päätteeksi. Olemme kuitenkin vain niin... Kaukana. Kun jotain tapahtuu, me emme ole paikalla ensimmäisinä. Huonoimmassa mahdollisessa tapauksessa kuulemme kaikesta vasta tunteja myöhemmin. Tästä käy kiittäminen kymmenen tunnin aikaeroa Kaliforniaan, jossa valtaosa mieheni perheestä asuu.

Ajassa taaksepäin menemällä voi kuitenkin alkaa asettaa asioita paremmin perspektiiviin. Kun siirtolaiset lähtivät Euroopasta kohti Amerikkaa, heillä oli edessään pitkä laivamatka ja määränpää oli lähestulkoon tuntematon. Kirjeet tulivat ja menivät — hitaasti. Kun kotipuolesta lähetettiin tieto vaikkapa läheisen sairastumisesta, tieto saattoi saavuttaa kuulijansa vasta aivan liian myöhään. Toisaalla taustalla jäyti varmasti myös tieto siitä, että paluu omaan kotimaahan ei välttämättä koskaan olisi todellinen vaihtoehto.

Vaikka olemmekin fyysisesti kaukana, on meidän nykyään helppo pitää yhteyttä miehen perheeseen, pitkästä välimatkasta huolimatta. On ilmaisia nettipuheluita äänen kuin videonkin kanssa, tekstareita, kirjeitä ja valokuvia. Niin, ja ne sujuvat lentoyhteydet! Maailma on kutistunut jo sadassa vuodessa enemmän, kuin kukaan olisi voinut varmasti edes kuvitellakaan.

Uhraukset ja kompromissit ovat monikulttuurisen parisuhteen kulmakiviä

Silti, en voi olla potematta syyllisyyttä — mieheni valitsi minut, eikä tämän valinnan hinta ollut halpa. Hän asetti minut, meidät ja parisuhteemme tärkeysjärjestyksensä kärkisijalle.

Erityisesti niinä synkempinä päivinä olen usein punninnut asioita mielessäni. Miettinyt sitä hetkeä, kun halasin miestä Helsinki-Vantaan tuloaulassa kesäkuussa 2015 — kuinka se hetki oli monella tavalla käännekohta meidän molempien elämissä. Aina siitä hetkestä eteenpäin aloin kantaa sisälläni syyllisyyttä siitä, että olin repinyt niin monelle tärkeän ihmisen luokseni monien tuhansien kilometrien päähän. Useimpina päivinä olen asian kanssa sinut, sillä tiedostan, etten pakottanut miestä Suomeen. Ja sitten taas, toisinaan... Toisinaan syyllisyyden tuska on todella raastavaa.

Monikulttuuriset parisuhteet vaativat uhrauksia, aina. Ja toisaalta, ehkä juuri näissä lukuisissa uhrauksissa ja kompromisseissa on monikulttuuristen parisuhteiden liima — oman puolisonsa läsnäolo ei ole koskaan ollut itsestäänselvää.