Termos!

Kuten saatatte huomata, oon heittäytynyt vallan hurjaksi ja kirjoittelen jo toista kertaa tälle kuulle - ja tätä kuuta on kulunut vasta kolme päivää. Mahtaisiko tämä olla joku ylempää sinkoutuva merkki siitä, että olen viimein saavuttanut orastavan balanssin uuden työni ja bloggaamisen välillä? Kenties, kenties - parempi olla lastaamatta liikaa odotuksia, niin pettymykset ovat vähän lievempiä.

Tänään ajattelin höpötellä avioliitosta.

Miksi? Siksi, että tänään klo. 11.00 alkoi kolmas vuoteni rouvana! Hyvää hääpäivää me! <3

Ihan alkuun heitän muutaman tarkentavan faktan.

Ensinnäkin - minun ei ikinä pitänyt mennä naimisiin. Koin avioliiton vain paperinpalaseksi, joka varmistaa asioiden menevän lain kannalta järkevästi, jos jotain omalle puolisolle joskus tapahtuu. Ihan fiksua, mutta... Ei. Jälkeenpäin olen järkeillyt lähes fanaattisen avioliittovastaisuuteni johtuneen siitä, että olen ollut täysin väärien ihmisten kanssa. Ajatuskin sitoutumisesta ahdisti toisinaan niin paljon, että henki tuntui salpaantuvan. En halunnut liittää itseäni toiseen ihmiseen niin vahvasti, kuin mitä avioliitto tarkoittaisi - vaikka kuinka vähättelinkin avioliiton painoarvoa sillä paperilappusella.

Toisekseen - kuulostan juuri niin täydeltä hölmöltä kuin vain olla ja voi, mutta kun herra Bee käveli vastaan ensimmäistä kertaa ja avasi suunsa, tiesin. No, en ehkä ihan sillä sekunnilla, mutta seuraavan 24 tunnin sisällä kyllä. En edelleenkään osaa selittää sitä, mutta kaikki (ne kuuluisat) taivaankappaleet löysivät paikkansa, universumi järjestäytyi uudelleen, palapelin palaset loksahtelivat paikoilleen... No, ymmärtänette idean.

Kaksi täyttä avioliittovuotta on takana, ja elän edelleen tyytyväisenä vaimokuplassani. Mulla on maailman paras aviomies, jonka kanssa leikitään ja pelleillään niin kauan, että saan nauraa vatsalihakseni kipeiksi - sen kanssa myös tapellaan kuin sisarukset (tai no, mistä minä tietäisin - ei ole sisaruksia. Mutta voisin kuvitella). Vilkaisin tuota tuossa sohvan toisessa päässä, ja kyllä vaan - siinä yhdistyy edelleen kaikki se, mitä olisin piirtänyt naiivina teininä paperille unelmieni miehestä. Onhan se välillä vähän grumpy ja olisi kiva, jos ei oltaisi jouduttu kaukosuhteilemaan, kärsimään aikaeroista ja maksamaan itseämme kipeiksi lentolipuista kuin byrokratiastakin - mutta mitään en vaihtaisi.

Minulla on aviomies, jota ihan rehellisesti sanoen ikävöin jo työpäivienikin aikana. En tiedä montaakaan asiaa, jotka tuntuisivat paremmalta, kuin käpertyä suihkunraikkaana oman tyypin kainaloon sängyssä ja nukahtaa juuri siihen. Tai se päivän ensimmäinen halaus, jonka saa työpäivän päätteeksi, kun on joutunut lähtemään kotoa jo ennen kukonkiekaisua ja toinen on vielä nukkunut.

Ne pienet muistamiset ja viestit kesken päivän. Se, kuinka minun kanssa arkeni jakaa ihminen, joka kannustaa minua pyyteettömästi ja varauksetta kaikissa niissä unelmissani, jotka haluan elämässäni saavuttaa. Se, jonka kaulaan voin kapsahtaa mitään selittämättä ja silmät päästäni parkuen - ihan vaan siksi, että maailma on murjonut. Tyyppi, jolle voin kertoa (ja kerronkin) aivan kaiken, tyttöjen jutuista lähtien.

Aiemmin kuvittelin, että parisuhteet ovat aina eräänlaista tyytymistä, kompromisseja. Kaikki ei voi tuntua hyvältä, mätä sisus löytyy aina jostain ja vähintäänkin jossain määrin. Enemmän tai vähemmän. Että joskus tuntuu siltä, kuin häpeäisi silmät päästään oman puolisonsa tai kaverinsa vuoksi. Että hei - se on ihan normaalia.

Ja kutut!

Miulla on mies, jonka kanssa olen onnellinen. Jota en ikinä ole hävennyt, jota en koskaan ole epäillyt. Ihminen, joka ei ole milloinkaan ollut tyytymistä missään määrin - mies on ylittänyt kaikki mahdolliset odotukseni, suorastaan murskannut ne. Näyttänyt, että meille jokaiselle on olemassa se yksi ihminen, jonka kanssa asiat vain... Sujuvat. Täydellisesti.

En sano, etteikö meillä riideltäisi. Voi - meillä riidellään, välillä jopa päivittäin! Huudetaan ja raivotaan, ollaan välillä vähän liiankin ilkeitä - mutta aina pyydetään anteeksi ja selvitetään asiat. Sen jos minkä tämä parisuhde on opettanut, niin sen, että riiteleminen on ihan okei. Oikeastaan, se on jopa enemmän kuin tervettäkin! Se ei myöskään tarkoita sitä, etteikö toista rakastaisi - vaan ehkä pikemminkin päin vastoin. Monen muun silmissä meidän parisuhteemme on takuulla kaikkea muuta kuin täydellinen, mutta minulle tämä on kaikkea sitä, mitä koskaan olen osannut toivoakaan. Paljon enemmänkin.

Sitä on niin kovin vaikea selittää - mutta sen vaan tuntee.

Tämä postaus on hyvä päättää sanoihin, jotka julkaisin muutaman hääpäivänä napatun kuvan yhteydessä tänään Facebookissa omalla seinälläni. Siinä kiteytyy kaikki oleellinen - asian ydin.