Tapahtuipa eräänä tavallisena talvi-iltana.

Siis eilen.

Lapsella alkaisi kerho alkuillasta naapurikylässä, mikä oivallinen tilaisuus laittaa sohvannurkkaan kiinni kasvanut äiti liikkeelle! Hetkellisestä mielenhäiriöstä johtuen puhelin etsiytyi käteen ja omalle äidille lähti viesti - josko hän voisi lainata hiihtoa syvästi inhoavalle lapselleen suksia ja monoja. Sehän onnistui, joten joitakin hetkiä myöhemmin autossa olivat paitsi lapsi, myös sukset, sauvat ja monot.

Voilà, liikkeelle!

Kun lapsi oli saateltu kerhonohjaajan hellään huomaan, lähti äiti innokkaalla mielellä autoon vaihtamaan monoja jalkaan. Mieli oli virkeä - ehkä se hiihto ei niin kamalaa olisikaan, ja ainakin minulla olisi vielä reilun tunnin verran aikaa reippailla! Mahtavaa kerrassaan.

En osannut epäillä mitään vielä siinäkään vaiheessa, kun taistelin monot siteisiin ja nappasin pakollisen "jos siitä ei oo kuvaa, sitä ei tapahtunut" -kuvan. Epäilevä Tuomas alkoi nostaa päätään vasta silloin, kun suksi ei luistanutkaan. Epätoivoiset etenemisyritykset todellakin olivat epätoivoisia, ja lopulta alkoi turhauttaa. Soitto äidille selvitti, että voitelu ei välttämättä osunut nyt aivan kelin mukaiseksi, mutta sain muutamia vinkkejä voiteen rapsuttelemiseksi pois.

Hetkeä myöhemmin, uutta intoa puhkuen jatkoin mäkeä ylös ja muka pienen lepohetkeni ansainneena huokaisin helpotuksesta - sukset lähtivät lopulta luistamaan alamäkeen. Vaan eipä iloa kauaa kestänyt.

Ensin töppäsivät sukset - ennätin kuitenkin tehdä korjausliikkeen, josta johtuen sukset lähtivät luisumaan kumpikin omalle sivulleen ja tasapaino horjahti taakse. Kun yhtälöön yhdisti vielä jään päälle liukuneet sukset, lähtivät jalat alta ja ensimmäisenä maakosketuksen mukavan kovaan pintaan otti takamus. Komean ilmalennon kautta, tottakai!

Hetki meni, että sain kammettua itseni ylös. Hommasta sisuuntuneena päätin lähteä takaisinpäin - tyhmät sukset, tyhmä hiihto. En ala!

Oikeastaan ei edes niin hirveästi sattunut, ennen kuin pääsin takaisin sisälle odottelemaan kerhon loppumista. Vasta istuskellessa alkoi tuntua ikävältä ja muutamaa tuntia myöhemmin kotona tuntui siltä, että koko takamus on tulessa. Ei voi kumartua eteenpäin, suorassa ei pysty istumaan - lantion käyttäminenkin asennon vaihtamisessa oli sula mahdottomuus, joten kaikki tällaiset asiat täytyi hoitaa käsivoimin.

Tänään lääkäri antoi tuomion siitä, että häntäluussa luultavasti on hiusmurtumia ja hellänä se saattaa pysyä useammankin kuukauden. Jippii! Ei auta kuin syödä särkylääkettä ja pitää peukkuja sille, että pääsisi vähän vähemmällä.

Tarinan opetus? Ei ole. Mutta opettaahan kantapään kautta, että kaatuminen sattuu. Varsinkin, kun ahteri on ensimmäisenä ottamassa vastaan iskua. Pitänee kerryttää entistäkin isompi rasvakerros...

P.S. - muistan nyt hyvin elävästi sen, miksi en tykkää hiihtämisestä.

P.P.S. - veikkaan, että seuraavan kerran olen suksilla vähintään samanmoisen tauon jälkeen, kuin nytkin - rapsakat kymmenen vuotta meni nopeaan. Tai voisihan sen ajan vaikka tuplatakin.